She Brings the Light

Unessa pakenin Charles Mansonia suomalaiseen metsään. Pienten kuusten alaoksat näyttivät suojaavilta ja paksuilta, mutta hänen hullut kauniit silmänsä löysivät minut niiden takaa heti. Paksu hanki peitti tantereen enkä päässyt enää pakoon. Muistan, että antauduin, mutta mitä sitten tapahtui? Mikä Helter Skelter se sitten olisi?

”Do I hear a British accent?” kysyy kassapoika, tämä sama, joka eräänä ensimmäisen kuukauden sateisena iltana katsoi minua, kun seisoin Seattlen sateen uittamana ja kuolemanväsyneenä tiskin takana, ja sanoi: ”Finns are fun!” Hän laulaa joululauluja ja katsoo minua hyväntuulisesti silmiin, minä vaivaannun täysin tolaltani, edelleen. Olen yrittänyt löytää joulupakettiin Mint Meltaway -nimisiä suklaakarkkeja. En tiedä vähääkään, miltä niiden pitäisi näyttää, mutta täytyyhän niitä löytyä? Tässä valtavassa kaupassa on loputtomasti käytäviä ja kaikkea, mitä on voinut ja mitä ei ole osannut kuvitella. Valmista hummusta, kolmea makua. Soijajugurttia, joka maistuu sille sitruunajäätelölle, jota söin joskus pienenä tyttönä italialaisessa hotellissa. Minttukaakaota, hunajanmakuista teetä, leipää nimeltä Kick-Ass-Bread (tässä ravintomaanikkojen maassa vain hullu ostaa leipää sen perusteella, että pussissa oleva piirroshahmo näyttää Freddie Mercurylta. Tai: vain hullu ostaa leipää. Minä ostan.) Olen kerran kuluttanut vartin nuudelien ostamiseen amerikkalaisesta marketista. Juuri, kun olin luullut löytäneeni suurimman ja tulisimman pussin, vastaan tuli uusi hylly, jossa oli jotain vielä parempaa. Mint Meltawayseja ei löydy. Joudun postittamaan joulupaketin ilman niitä, sentään saan sullottua viimeiseen tyhjään kulmaan kurpitsapikkuleipiä. Tuntuu tärkeältä, että kotona olevat saavat tietää, miltä täällä tuoksuu ja maistuu joulun alla. Kiitospäivänä olen leiponut ensimmäisen kurpitsapiirakkani Meribiologin kotona. Se on maistunut mausteiselle, lämpimälle, hedelmäiselle: Meribiologi ja siskot ovat tanssineet keittiössä sämpyläpellillisten ja perunasäkkien keskellä. Voisinpa lähettää myös tuoksun, joka tulee kurpitsalyhdystä Halloweenina, tai edes sen esanssisen totikahvin maun, kun istun kahvilassa ja siellä kehdataan soittaa: I´ll be home for Christmas, if only in my dreams. Suomalaisessa kirkossa laulettaisiin kauneimpia joululauluja suomentunnin aikana. Olen kuitenkin kieli keskellä suuta: viimeiseen kokeeseen laitan Joulupukin sijasta nuotion ääressä istuvan Muumipeikon, ja yritän suomentaa Happy Holidays! Vaivaannun, kun ruotsalaisen Lucia-kuoron laulusta on selvästi tunnistettavissa hallelujah. Se valo, sanon Meribiologille, merkitsee minulle ihan tavallista, maallista joulun valoa. Vaikea selittää pohjoisen Suomen pimeyttä. Täällä päivät ovat vielä hämmentävän kirkkaita, ruoho on vihreää. Minä istun bussissa talvitakissa, pipo päässä ja lapaset kädessä; vieressä istuu tyttö varvassandaaleissa, ilman sukkia. (He ovat kalifornialaisia, Meribiologi selittää.)

Kaunein joululaulu on silti se, jossa pyydetään taivaan valoa ja rauhaa. Keskellä holidayseja on yhtäkkiä suomalainen itsenäisyyspäivä. Joulukuusessa on punaisia sydämiä, latvatähti ja lippunauha. Se ei ole edes sukua sille kuuselle meidän talossamme, joka tuskin näkyy koristeiden ja värivalojen alta (ja eipä sillä, minä olen värivalojen salainen rakastaja). Nämä mummot ja papat vielä puhuvat suomea, mutta heidän lapsensa ja lastenlapsensa ovat hämillään Maamme-laulun sanoista. Silti kaikessa on jotain tutun vaatimatonta ja kaunista. Kuoron naisilla on lipunsiniset mekot ja lintukorut. He ääntävät minun äidinkieltäni kauniisti ja pehmeästi. Keskustan ja siltojen valot tuikkivat ikkunan takana pimeässä kuin värikkäät tähdet.

Amerikkalaisista joululauluista minä pidän siksi, että niissä istutaan aina mukavasti takan ääressä. Matkalla Idahosta Washingtoniin ajamme lumisten vuorten ja sumun keskellä. Kerron Meribiologille suomalaisista joululauluista, joissa lintu onkin kuollut pikkuveli, ja jokainen kaipaa jonnekin. Meribiologi vääntää Bing Crosbyn vähän lujemmalle. Silti hän on alkanut haaveilla Suomesta. Kiinnitän keittiön kaappiin lappuja: Minä olen merititieteilijä. Juon kahvia. Juotko kahvia? Juodaanko kahvia? Amerikkalainen kiitospäivä ja amerikkalainen perhe ovat vieneet hänen voimansa. Kerron, että kun Suomessa menee kotiin, saa istua keittiön pöydän päässä hiljaa omissa ajatuksissaan. Se on romantisointia, kaikki on näinä päivinä. Mutta miltä näyttävät kodin ikkunat joulukuun iltana, kun seisoo pimeän taivaan ja valkoisen hangen keskellä, ja kevyt lumi putoilee kasvoille? Kiitospäivän aamuna Meribiologi selaa stipendihakemusta suomalaiselle tutkimusasemalle.

In Chop Suey, by myself

He likes to look in windows and see people standing there in the light at night. He likes to ride the ells. He would like to get into the apartments but there is no excuse. (New York post on Edward Hopper)

Olemme siellä jo näyttelyn toisena päivänä, ja melko varhain - uusi amerikkalainen kiharrin takertui tukkaani ja Meribiologin piti selvitellä se irti, siksi tänne on ehtinyt jo muitakin. Kauempaa näyttää, kuin seinillä olisi lamppuja, niin uskomaton on maalausten sisätilojen ja kuistien valo pihojen ja katujen pimeyttä vasten.

Meribiologi ei tunne Hopperia nimeltä, joten minun täytyy käyttää kotoista vertauskuvaa: "Oikean Hopperin näkeminen on minulle kuin Mona Lisan näkeminen teille." Ja bussissa selitän, kuinka Hopperin tavallisissa ihmisisssä, jokapäiväisissä paikoissa ja hetkissä, on jotakin surumielistä ja uhkaavaa.

Oikean Hopperin äärellä minun on kuitenkin muutettava mieltäni.

Chop Suey ja Automat, kaikille tutut hattupäiset naiset ravintolassa. Hopper kuvasi heidät, sillä he kuuluivat ensimmäisiin naisiin, joiden oli mahdollista istua ravintolassa keskenään, tai yksin. "Tables for Ladies", kyltit houkuttelivat konekirjoittajia, ompelijoita, myyjiä, lounastauoillaan ilman miehiä.

Hopper oli tirkistelijä, yksi näyttelyn otsikoista kertoo. Monissa maalauksissa kuvaan on päästetty mies, jonka herkeämätön tuijotus häiritsee kahviloiden naisten yksinäistä hetkeä. Minusta nämä miehet ovat turhia: jokaisessa kuvassa tuntuu päällimmäisenä Hopperin raskas katse. Kun olen kertonut vuokraemännälleni Hopperista, hän on sanonut: "Tietysti: Carver ja Hopper." Synkkien miesten synkät katseet.

Mutta Chop Sueyn naiset, syventyneinä kahdenkeskiseen keskusteluunsa - heissä ei ole enää minun silmissäni mitään synkkää. He voivat istua ravintolassa yksin, pian he voivat matkustaa vaikka maailman ääriin yksin. Atuomatin yksinäinen nainen tuijottaa kahvikuppiinsa, koska toivoo, että tuijottajat ymmärtäisivät kääntää katseensa ja antaa hänen olla rauhassa hyvässä yksinäisessä hetkessään.

They are not what they seem

”You do have pepper spray?” “They have that in those small cans that fit your purse.” “You don´t move out
late at night?”

Elaine ja Toivo vievät minut iltakurssilta kotiin joka torstai. Istun heidän takapenkillään ja mietin kuumeisesti, miten voin korvata jokaisen torstain lukukauden päätteeksi. Toisaalta saatan uskoa Elainea, kun hän sanoo: ”I don´t like the thought of you moving alone late at night. I have children your age.” En tiedä, mitä sanoisin pippurisumutteesta. Elaine ja Toivo asuvat kaupungin ulkopuolella. Toivo on muuttanut tänne Sotkamosta 70-luvulla. Sanon: ”My mom is the same way.” Ja teen kuten oman äitini kanssa: jätän kertomatta. Että minusta täällä on turvallista. Että mielestäni reittini ovat turvallisia. Että takaperin kävelevät klovnit eivät tahdo kenellekään pahaa. Äidin korvat eivät kuuntele sellaista ollenkaan.

Älä liiku yksin tai pimeän aikaan.
Älä pälyile ympärillesi, älä jää katsomaan nähtävyyksiä.
Jos sinulta pyydetään rahaa tai sinulle tarjotaan huumeita, kieltäydy kohteliaasti.
Älä näytä pelokkaalta tai eksyneeltä.
Jos joudut epäilyttävän näköiseen paikkaan, ota heti taksi ja aja pois.
Jos joudut aseellisen ryöstön kohteeksi, tee yhteistyötä.

Amerikan-vuoteni ohjekirjasta minun varsinkin piti jättää kertomatta äidille. Ennen lähtöä hauskuutin sillä ystäviäni, ja täällä suhtaudun siihen kuin, no, huolestuneeseen äitiin. Sanon joo joo, ja vaellan taas kotiin vasta yhdeksältä illalla, yksin tietenkin, oion pimeiden paikojen kautta sillä höpö höpö: täällähän on turvallista! Eihän Suomessa voisi koskaan kävellä viikonlopun iltoina näin rauhassa, ilman, että joku tulee örisemään tielle!

Minä kun en ole koskaan pelännyt mitään oikeaa, pelkästään kummituksia. Niihin ei tepsi pippurisumute.

Kysyn asiasta vuokraemännältäni. Tuskin se enää ihmetyttää häntä, sillä hän kutsuu minua muutenkin höpsöksi ja Sweetheartiksi. Sitä paitsi siitä on nyt tarpeeksi kauan: Ensimmäisen viikkoni olin nimittäin talossa yksin. Ja monet yöt olivat pelottavia. Ei mitään erikoista, kolahduksia ja säpsähdyksiä tietenkin, mutta selvitetään se nyt: Onko talossamme kummituksia? Vuokraemäntäni huokaa ja pidättää hymyään. ”Well. Jos kummituksia on, ne ovat hyvin kilttejä ja harmittomia. Ne olisivat nimittäin kissoja.” ”Ei Twin Peaks –kummituksia?” ”Sweetheart. Sinä katsot liikaa televisiota. Meidän täytyy tilata sinulle New Yorker.”

Uskon häntä kyllä. Talomme henki on ystävällinen. Kun istun iltaisin yksin valveilla, hämärät puut huiskuttavat parvekkeen lasin takana, myrskytuuli pamauttelee pähkinöitä ja omenoita seiniin ja autojen katoille ja nurkissa rapistelevat oravat ja pesukarhut. Olo on kuin pesässä. Pelokkaassa lapsuudessani yksi lempikirjoistani oli Mauri Kunnaksen kummituskirja Hui kauhistus! ja lempikuvani viimeisen aukeman aavelaivatarina. Öisellä merellä myrskyää, hirveät kummitukset roikkuvat lakanoina hohtavan aavelaivan mastoista ja sateen pieksämät yössä liikkujat ovat kauhuissaan. Mutta majakassa, lämpöisessä valossa istuu raukean näköinen majakanvartija, jota ei pelota yhtään. Hän sanoo: Aavelaivan näkeminen ennustelee poutaa. Sellaiselta minusta tuntui koti, ja sellaiselta minusta tuntuu Amerikan myrskyöinä.

Kummitukset eivät silti ole välttämättä kaukana. Vai annoinko sen tanskalaisen pojan vain pelotella itseäni? (Selvä isoveli. Tuli hirveän onnelliseksi tyttöjen pelottelusta ja kiusaamisesta.) Tämä tapahtui matkalla kaupungin ulkopuolelle, vuoristoon. Emme olleet ajaneet kuin tunnin, kun maisema muuttui tutuksi: hirsimökkejä, valottomia metsiä, asuntovaunupuistoja, hiljenneitä ratoja ja, kyllä, hyljättyjä junanvaunuja. ”Muistat sitten, miten niiden pöllöjen laita on”, Torsten sanoo ja melkein tönii. Autossa on hiljaista. Tuolla pihalla ei ole yhtään ihmistä, pelkkiä puusta veistettyjä karhuja ja susia joka puolella. Ja kuinka täällä keskellä ei mitään voi olla baari? Valkoinen pitkä ja litteä auto kurvaa sen pihasta, en näe kuskia lasien läpi. Joku avaa radion, paikallisradiossa puhuu mies, joka epäilee olevansa leijona, tai apina, tai olevansa olematta ollenkaan. Torsten irvistelee: ”Kohta joku kävelee takaperin, sano minun sanoneen.” Halloweenina olen sanonut olevani Laura Palmer muovikääreissä, mutta päätän vaihtaa suunnitelmaa.

Retki kestää vain päivän, palaamme ennen pimeää. Kaupungissa on turvallista.

Tänään keskellä päivää keskustassa, pilvenpiirtäjien varjossa, huomaan pelkääväni nuorta miestä, joka tulee puhumaan minulle. Hän on äänekäs, suuri. Yritän huomaamatta kiertää laukun hihnaa kämmenen ympärille, kiritän

bussia mielessäni. Kun bussi tulee, nuori mies sanoo:

”Look at those baby blue eyes.” Ja hän kääntyy ja katoaa, enkä tapaa häntä enää koskaan.

I blow you a kiss, it shall reach you tomorrow

Mummu lähetti minulle kortin matkaltaan. Hän oli käynyt Kuopiossa. Seison eteisessä sateenvarjo kädessä ja luen kortin monta kertaa. Se on aivan täynnä tekstiä ja huomaan, että tila on loppunut kesken. Mummulla olisi ollut vielä paljon asiaa, mutta loppuun täytyy mahtua: terveisin Ukki ja Mummu.

Matkoilla olemisessa on parasta, että voimme lähettää toisillemme kortteja.

Monta vuotta olimme yhdessä joka päivä. Aamuvarhaisella minut tuotiin jatkamaan unia mummun sohvalle. Siinä sain herätä rauhassa, räpytellä silmiäni villapeiton alla ja kuunnella, kuinka seinäkello raksutti uutta päivää ja mummu hyräili keittiössä. Ne olivat rauhallisten päiviemme tärkeimmät äänet.

Päiviemme ohjelma:

Kaakaota ja pullamössöä lapselle ja kahvia mummulle ja ukille sitten, kun lapsi on herännyt. Ukki tulee verstaasta ja tuo mukanaan Niprin, ukin kädestä syntyvän hämähäkin, joka hyökkää minun kimppuuni.

Asioiden hoitamista kirkolla: kukkapostikortteja, jotka minä saan kantaa, leluhyllyn tutkimista T-Kaupassa, kahvilla käymistä toisten mummujen luona, joilla on ihmeellisen värisiä lankoja ja nappeja ja joskus vanhoja ihania nukkeja. Hurjastelua kirkonmäellä potkurilla tai kesäisin pyörällä, jonka satulassa on natisevat jouset.

Perunavelliä ja rieskaa, senkin saa murentaa velliin, jos haluaa: keltainen voi leviää ihanasti valkoiseen velliin.

Kukkopillien ja maatuskojen asettelua riviin sohvan selkänojalle. Majan rakentamista ja majakahvien keittämistä mummulle, joka tulee kylään. Vierailu ukin verstaaseen, uusien kuksien ja kauhojen tarkastamista. Vuodenajasta riippuen leinikkien ja kurjenpolvien keräämistä, viinimarjojen syömistä, lumikinokseen hyppäämistä tai kuravellin keittämistä.

Pullamössöä ja kaakaota ja hirveä jännitys Nipristä.

Yhteisnokoset ja suomifilmi, toivottavasti Ansa tai edes Pekka ja Pätkä.

Makaroonilaatikkoa ja marjapuuroa, tylsä iltapäivä, kun isä tulee hakemaan. Mutta minä tulen taas huomenna takaisin, älä mummu huoli.

Osoite on kirjoitettu korttiin huolellisesti: Seattle, Washington, USA. Muistan vieläkin, miltä sen kirjoittaminen Suomessa tuntui. Mutta ei se osoite oikeasti ole missään kaukaisuudessa. Ajatellaan vaikka näin: jos nyt hyppäisin lentokoneeseen, voisin olla Kuopiossa jo ylihuomenna, torilla syömässä lihapiirakkaa mummun kanssa ja katselemassa puluja, kaupungin lintuja.

Familiar feeling

Kun vedän yöpaitaa pääni yli, se tulee taas. En tiedä, miksi sitä pitäisi sanoa, onko se minun amerikkalainen tunteeni, vai suomalainen. Se tulee, kun löydän vetolaatikoista ensimmäisenä päivänä sinne sysättyjä euron kolikoita ja Kiss-Kiss-karkkipapereita. Ja silloin, kun kuulen suomalaisen äänen. Miksi yöpaita herättää sen – siinä on sama tuttu oman ihon tuoksu kuin joka ilta kotona, kun kiipeän jalat raskaina vuoteeseen, eikä minun tarvitse nukkua yksin. Liikenteen valot lipuvat koko yön makuuhuoneemme seinällä ja aamuyöllä Helsingin Sanomat kolahtaa eteisen lattialle odottamaan meidän aamuamme. Siinä hyvin suomalaisessa laulussa koko päivä täytyy taluttaa iltaan ja laittaa niinkuin vanhus nukkumaan. Tämä tunne ei ole sellainen, se on hetkellinen, mutta tuona iltana minä itse olen kyllä kuin vanhus isossa, kimmoisassa amerikkalaisessa sängyssäni. Sisukset ovat kovat, ne ovat rutistuneet kasaan, koska olen singonnut itseni näin luonnottoman kauaksi kotoa.

Mikä voisi olla helpompaa kirjoittavalle, kuin päästä toisten ihmisten silmiksi ja korviksi uuteen maahan, toiselle puolen maapalloa. Muistattehan sen pakahduttavan elokuvakohtauksen, jossa Amélie taluttaa sokeaa miestä Pariisin kaduilla ja papattaa herkeämättä tämän korvaan kaikkea, mitä näkee. Niin täälläkin voisi viettää päivänsä, raapustaa muistikirjoihin loputtomia rimpsuja: tuossa pähkinät ja kastanjat ovat murskautuneet märkään maahan, tuossa oravat juoksevat punaiseen lehtimereen vanoja, bussipysäkiltä kiemurtaa räikeä sateenvarjojen jono ja yhdellä tytöllä on niin litteät kengät, että voi tuntea, miten kylmä maa on aivan jalkapohjaa vasten. Nuo amerikkalaiset naiset hymyilevät vastaantulijoille ja keskustelevat terävästi ja älykkäästi, sen näkee ilmeestä, joku nuori poika soittaa kolikkopuhelimesta ja asia liittyy varmasti musiikkiin; seinustalla istuu japanilaisia poikia, jotka ovat kuolettavan tyylikkäitä aamuauringossa, ne polttavat tupakkaa. Kahvilassa tarjoilija kirjoittaa pahvimukeihin asiakkaiden nimet herttaisesti väärin (tämä kieli on mahdoton), lasivitriinissä on korkeita kakkupalasia, jotka eivät mahdu naisen käteen kokonaan, pöytien välissä noin kolmevuotias poika tanssii ja soittaa ilmakitaraa, tuo flanellipaitainen, laihakasvoinen mies on kaiketi hänen tuleva isäpuolensa, he hymyilevät toisilleen sellaisella uutuudesta viehättyneellä tavalla. Kirjakaupan ikkunassa on kaikkea, tähän kulmaan on valittu surrealistisia seitsemänkymmentäluvun kansia ja tuossa on tärkeitä elämäkertoja: sisällä kaikki hyllyt ja lattiat pursuavat uusia, vanhoja, kovakantisia, revenneitä, ihmeellisiä löydöksiä, jotka yhdistävät tämän hetken maagisesti kaukaisiin suomalaisiin hetkiin (Sata syytä pitää Carolinesta! Ilmarin ihmelääke! Jumalat juhlivat öisin!). Täälläkin hyllyjen välissä liikuskelee joku: se on pantterin näköinen kissa, ja sen uskomattoman paksu sisar, ne ohittavat ihmisen kuin tahtoisivat näyttää kummituksilta. Täällä haisee vanhoille lehdille, mutta yliopiston kirjakaupassa on valoisaa, ja opiskelijatytöt lyhyenlyhyenlyhyissä shortseissaan ja huppareissaan kantavat kainalossaan luentovihkoja, joissa hopeatähdet ympäröivät yliopiston nimikirjaimia. Nuori ujo mies toivoo, että hänen tuijotuksensa alennuskirjapöydän yli huomataan. Kadulla yksi poika, taas flanellipaidassa ja toinen kummitusnaamarissa soittavat kitaraa ja tytöt tanssivat kuin kansantanhuissa, elokuvateattereissa menee poliittisia lyhytelokuvia ja kitchiä kauhua, kaikki amerikkalaista. Bussin etupenkeillä istuu nuhaisia pappoja sekä nuori äiti ja pieni tyttö kiharoissaan, paksuissa sukkahousuissaan ja mary janeissaan: tyttö juttelee papoille lakkaamatta, nämä eivät ihastukseltaan saa sanaa suustaan, vaan nostavat nenäliinat suunsa eteen, ja kun tyttö hyvästelee jokaisen matkustajan kyydistä noustessaan, papoilla on se sama ilme kuin Amelién sokealla miehellä – melkein voi nähdä valokaaren syttyvän heidän ympärilleen.

Tähän liittyy surullisin amerikkalainen tunteeni ensimmäisinä viikkoina. Yksin vieraassa paikassa on kuin kävelisi lavasteissa – kaikki on kaunista ja ihmeellistä, mutta ei päästä vierasta sisään. Täytyy mennä yksin kotiin, raapustamaan näkemäänsä muistiin, eikä voi jäädä odottamaan, että kadut heräävät iltaeloonsa. Sellaisina iltoina amerikkalainen tunteeni kalvoi jokaista luuta.

Pian kuitenkin selviää, että tämä maa on uskomattoman avoin. Ystävät, jotka olen täällä tavannut, he ovat kaikki kuin niitä reippaimpia hiekkalaatikon tyttöjä, jotka kysyvät nimesi, sanovat omansa ja seutaavaksi tarttuvat kädestä ja veivät mukanaan. Niin Meribiologi tekee yhtenä pahimpana amerikkalaisen tunteen iltana: on jo myöhä ja me juoksemme pimeän ja märän kotikatumme päähän, leikimme arvausleikkiä bussien kanssa ja tietysti joudumme eksyksiin: olemme korkealla kaupungin yllä ja kulman takaa näen ensimmäistä kertaa pilvenpiirtäjät iltavalaistuksessaan, ja silloin kadun toiselta puolen ilmestyy joukko takaperin käveleviä klovneja, ja me juoksemme uuteen bussiin: etupenkissä Meribiologi kertoo hullunkurisesta suvustaan, kreationisteista, ufo-uskovaisista, matkailuautossa asuvista sedistä ja mummoista ja me nauramme kovaan ääneen, vatsan pohjasta asti.

Kun toisena iltana istun bussissa yksin, viereiseen penkkiin tulee nuori mies, joka tuoksuu tupakalle ja kylmälle ulkoilmalle. Kaikista maailman tuoksuista tämä symboloi minulle rakastumista. Jos hänen takkinsa hiha hipaisisi nyt rannettani, murenisin lattialle pieniksi sirpaleiksi (kuten Amelié). On keskityttävä katselemiseen, ikkunan ohi viielttävään maisemaan ja etsittävä pian amerikkalainen ystävä, jonka kanssa voi nauraa, terästettävä kaikki muut viisi aistia. Unohdettava ranteen iho vielä kuukausiksi.

It's a Beautiful Day!

Vuokraemäntäni on selvittänyt hänen lempinimensä. ”Se on Barry. Kai se on parempi kuin Barkey.” ”Minulle hän on Barack.” Vaaliyönä hän tanssahtelee steppiaskeleita keittiössämme, ja minä ja Meribiologi hihittelemme kuin hölmöt. ”Se koiranpentu! Hän aikoo ostaa koiranpennun Valkoiseen taloon!” Barryn suhteen talossamme on pakko tehdä tasajako. Kävimme Meribiologin kanssa pitkän taistelun siitä, kumpi pääsee Conan O´Brienin vaimoksi. Hän luovutti lopulta, kun lupasin hänelle Jon Stewartin. Barrysta kukaan ei kuitenkaan suostu käymään vaihtokauppoja, ainakaan vaaliyönä.

Edellisenä aamuna bussissa paikalliset olivat vakavia, puristivat Obama-termoksiaan mykkinä kuin suomalaiset. Nämä sateen liottamat amerikkalaiset, jotka eivät olleet nukkuneet kunnolla päiväkausiin – tunsin heitä kohtaan silloin hirveää hellyyttä. Vaalipäivänä bussissakin oli erilaista. Vuokraemäntäni oli liimannut takinrinnukseeni oman I Voted! –tarransa. Hän taputteli sen paikalleen huolellisesti ja äidillisesti, melkein odotin hänen kiristävän kaulaliinaani ja ojentavan eväsrasian. Tarra hymyilytti ihmisiä – he tietävät, vieläkin! Starbucksista sillä olisi saanut ilmaisen kahvin. Mutta tämä päivä oli hyvä ja rehellinen päivä, ja minä ostin kahvini rehellisesti ja omilla ulkomaalaisilla rahoillani.

Onnellisena ja uutena päivänä, hyvän ja rehellisen jälkeen, minä en tahdo lukea suomalaisia lehtiä. Edes yksi tällainen päivä ennen sitä samaa vanhaa. Sillä ihmiset täällä tanssivat kaduilla! He kiipeävät lyhtypylväisiin ja katoille ja unohtavat huomiset työnsä! Yksi tällainen päivä, kun kokonainen valtava maa tuntuu olevan onnellinen, uutisankkurit eivät osaa peitellä nauruaan, kaduilla ja työpaikoilla halaillaan, ja siinä tutussa vakavassa kostean kuumassa aamubussissa kaikki ihmiset hymyilevät! Ei kai ole kovin vaikeaa olla kyyninen ja kriittinen, mutta montako kertaa ihmisen elämässä on tällainen päivä? Siksi minä vaiennan korvistani kaiken suomalaisen kitinän ja uppoudun koko päiväksi kaikkeen tähän onnelliseen: Kuuntelen vielä kerran ne puheet, joiden mahtipontinen retoriikka kuulostaa nyt, ensimmäistä kertaa, koskettavalta ja viisaalta. Selaan kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia, joissa ihmiset tuntuvat pakahtuvan onneensa.

Ja bussissa ajattelen sitä tummaa eurooppalaista poikaa. Joko nyt on se päivä?

But where the President

is never black, female or gay

and until that day

you’ve got nothing to say to me.

Any change, baby?

Tätä paikkaa kutsutaan sateiseksi kaupungiksi. Lempeä lempinimi, vaihtaisin sen ennemmin johonkin, missä on edes jonkinlaista onomatopoeettista tehoa: läpimärkä, lätisevä, ryvettävä. Aurinkoisina aamuina minä jääräpäisesti puen pienen pienet meritähtikuvioiset balleriinani. Iltapäivän lainehtivilla kaduilla ne meinaavat uida karkuun jaloistani. Taidan olla jo mieltynyt ulkomaalaisuuteeni. Monessa mielessä tahtoisin tulla tämän paikan hyvien ihmisten kaltaiseksi, mutta heidän käytännölliseen tyyliinsä en aio mukautua. Jos meritähtikengät eivät ole kuivuneet edellisen päivän jäljiltä, valitsen korkeakorkoiset nilkkurit. Pikkupaikkakunnan ihminen aina kuvittelee, että miljoonakaupungissa loputtomaan ihmisvirtaan turtuu, eikä silmä enää erota mitään. Mutta täällä korkonilkkureita, hameita ja muuta maastoon ja säähän täysin sopimatonta hienosteluani tuijotetaan antaumuksella, ja enemmän tai vähemmän käytännölliset kanssasisaret innostuvat: ”Great shoes!”

Kun tulin tänne, kohta kaksi kuukautta sitten, ensimmäiset viikot olivat lähes pilvettömiä. Meribiologi-kämppikseni sanoi silloin, että toin tullessani auringonpaisteen. Sittemmin sää on synkistynyt. Ja varmasti se olen minä, jonka vaikutuksesta taloomme on kehittynyt juureva voivottelun ja huolestuneisuuden perinne. Sehän on niin suomalaista? Meribiologi se ei voi olla – hänhän on edelleen auttamatta se hymyisä Kalifornian rantatyttö, jollaisena hän tänne muutti. New Yorkilainen vuokraemäntämme toki on kitkerä ja sarkastinen, mutta ei sentään mikään itkijänainen. Vain suomalainen voi syyttää itseään huonoista uutisistakin, Meribiologi sanoisi tähän, ja nauraisi. Oli miten oli, tyypillinen näkymä kolmen naisen talossamme on viime aikoina ollut toivottomien, happamien tai lamaantuneiden naamojen rivi television tai sanomalehtien äärellä.

Ja eipä sillä, että huonoista uutisista olisi ollut pulaa. Vaaleista talomme naiset pystyvät vielä hyvänä hetkenä vitsailemaankin, mistä kiitos kuuluu paljolti Tina Feylle ja Saturday Night Livelle. Vaaleihin on vielä kaksi viikkoa ja hyvät uutiset ovat vielä mahdollisia. Sen sijaan taloudesta on tullut uusi kummitus, joka ilmastonmuutoksen ohella valvottaa Meribiologia öisin. Muutama viikko sitten, vain yhtenä esimerkkinä, osavaltion suurin pankki meni konkurssiin, vieden mukanaan yhtä paljon työpaikkoja kuin paikallisen lentokoneyhtiön konkurssi edellisen massiivisen laskusuhdanteen aikana. Tuona iltana Meribiologi makasi nojatuolin pohjalla pystymättä liikuttamaan jäseniään, ja vain juuri ja juuri huuliaan. Hän on jatko-opiskelija, jolla on kymmenien tuhansien velat jo edellisistä opinnoistaan. ”Meidän tutkimusrahoitus viedään. En saa ikinä tutkintoani. En saa koskaan töitä.” Hyvät uutiset? ”Roadkill is still free.”

Häpeä, se nyt ainakin on suomalainen tunne. Viimeiseksi olisin uskonut, että tässä maassa kohtaan ihmisiä, joilla on kotimaastaan puhuessaan sama vaivaantunut sävy. Kompakysymys: kumman maan kansalainen tässä puhuu: ”Ulkomailla minua hävettää, kun ihmiset tunnistavat aksenttini, ja ajattelevat, että tuokin on samanlainen sivistymätön, öykkäröivä ja juopotteleva asehullu juntti kuin ne kaikki muutkin.” Häpeä kai on tunteista pikkumaisin, kun ajattelen, miltä on tuntunut lukea kuulumisia kotimaastani tänä syksynä. Täällä asuville ihmisille niitä tunteita ei kuitenkaan ole tarvinnut selittää ollenkaan, olemmehan silmittömän väkivallan suhteen samassa, synkässä veneessä – tai ainakin me suomalaiset näytämme seuraavan amerikkalsiten synkkää valtamerilaivaa pienellä mustalla paatillamme. Kuka tahansa keskieurooppalainen ymmärtää, että suomalaisena oleminen näinä päivinä vie yöunet, saa raivon valtaan ja itkettää. Mutta amerikkalaiset tuntuvat sanomattakin näkevän tämän synkkyyden ytimeen. Sarah Vowell kirjoittaa hyvin tutun tuntuisesta kokemuksestaan Hollannissa, jossa hän oli viettämässä vaihto-oppilasvuottaan, kun paikallisissa uutisissa kerrottiin ihmishenkiä vaatineista mellakoista Kaliforniassa. ”Miksi et muuta pois Amerikasta?” hollantilainen ystävä kysyy. ”En asu Amerikassa, asun Montanassa,” Vowell virnistää. Sitten hän vinkuttaa polkupyörällään pikkurisen öisen hollantilaiskaupungin läpi, ”tuulimyllyjen keskellä”, ja makaa yön valveilla sängyssään kuunnellen uudelleen ja uudelleen Beach Boysin hilpeää Wouldn´t it be Nice. Eikö olisikin kivaa, jos maani ihmiset lakkaisivat tappamsta toisiaan? Vowell miettii. Eikö se olisikin kivaa?

Ihminen, joka on kaukana kotimaastaan, jossa tapahtuu kauheita asioita, ei kai ole erityisen surullinen minkään syyllisyyden tai velvollisuudentunteen vuoksi. Hän, kuten Vowellkin, on kokeillut vaihtoehtoa, jättänyt kotinsa taakseen, ja näkee nyt selvemmin kuin koskaan, että kuuluu erottamattomasti maahansa. Ei siksi, että on pakko palata, ei minkään valtakunnan viisumirjoitusten vuoksi. Vaan siksi, että haluaa palata. Ehdottomasti.

Kun sade joinakin päivinä jää tulematta, sen unohtaa melkein heti. Kadut ovat kuivat ja lämpimät kuin Suomen toukokuussa. Ja joka päivälle ei riitä huonoja uutisia kummastakaan maasta. Silloin iltapäivän kuulumiset käsittelevät taas kenkiä ja mekkoja: kuinka eurooppalainen primadonna on löytänyt vintagekaupasta punaisen 80-luvun prom-asun. Vuokraemäntäni huokaa ja hymyilee sarkastisesti: ”No näytä sitä nyt sitten. Minä olen New Yorkista, kai minä nyt ymmärrän turhamaisuuden päälle.”

The tall girl, the blond girl, the glasses, the boys

In front of the seats stood a big heating stove. Its round sides and top were cherry-red from the heat of the fire, and standing around it were the scholars that Laura must teach. They all looked at Laura. There were five of them, and two boys and one girl were taller than she was.

"Good morning," she managed to say.

They all answered, still looking at her. A small window by the door let in a block of sunshine. Beyond it, in the corner by the stove, stood a small table and a chair. "That´s my teacher´s table," Laura thought, and then, "Oh my; I am the teacher."

Her steps sounded loud. All the eyes followed her. She put her books and dinner pail on the table, and took off her coat and hood. She hung them on a nail in the wall by the chair. On the table was a small clock; its hands stood at five minutes to nine.

Somehow she had to get through five minutes, before the time to begin school.

Slowly she took off her mittens and put them in the pocket of her coat. Then she faced all the eyes, and stepped to the stove. She held her hands to it as if to warm them. All the pupils made way to her, still looking at her. She must say something, she must.

"It is cold this morning, isn´t it?" she heard herself say; then without waiting for an answer, "Do you think you can keep warm in the seats away from the stove?"

One of the tall boys said quickly, "I´ll sit in the back seat; it´s the coldest."

The tall girl said, "Charles and I have to sit together, we have to study from the same books."

"That´s good; then you can all sit nearer the stove," Laura said. To her joyful surprise, the five minutes were gone! She said, "You may take your seats. School will begin."

(Laura Ingalls Wilder: These Happy Golden Years)

Lukemisista, ja tekemisistä

Voiko oikeasti mennä kampuksen puistoon kirsikkapuun alle lukemaan? Päivä oli lämmin ja kesäinen, maa oli kuiva. Minulla ei ollut vielä kiirettä mihinkään. Lähestyin kirsikkapuuta varovaisin askelin. Istuin epäröiden. Yritin kuvitella ympärilleni näkymättömän hunnun: silloin kukaan ei voisi katsoa minua ohimennessään ja ajatella, että näytän taideopiskelijalta.

Olin ollut kirjakaupassa. Tänä vuonna olen kuullut jatkuvasti, miten Amerikassa mikään ei maksa eurooppalaiselle mitään. Minä en osaa laskea, mutta kirjat eivät kyllä maksa. Paitsi jos niitä ostaa joka päivä. Ja kuinka olla ostamatta! Uutuuksia myyvät kaupat ovat loputtomia sokkeloita, joissa on osastoja, genrejä ja aiheita, joita en ole osannut edes kuvitella (jättisuuret eläimet! valituskirjekirjallisuus!). Antikvariaateissa voisi tuikata kätensä sokkona johonkin kohtaan pursuavia hyllyjä ja löytäisi todennäköisesti jotakin kauan kaipaamaansa, jonka on Suomessa voinut saada käsiinsä vain tilaamalla norjalaisesta kirjastosta. Tällä kertaa olin ostanut kolme kirjaa: kaksi Carveria ja yhden esseekokoelman – uusi suosikkigenreni – amerikkalaiselta Sarah Vowellilta.

Lymysin aurinkolasieni takana ja sormeilin laukkuni vetoketjua. Toistaiseksi kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Miksi oikeastaan olisi – yhden puun alla istui poikia, jotka soittivat kitaraa, toisen alla harjoiteltiin trapetsitemppuja, kauempana ulkoilutettiin kania. Ehdottomasti minä olin puiston vähiten taiteellisin. Leväytin kirjani esille, kaikki kolme. Otin jopa kengät pois. Kyyristyin Sarah Vowellin ylle. Aluksi hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Montanassa pasifistidemokraattina, jonka isä oli republikaani aseseppä. Älykästä, keveää, itseironista – mitään tällaista ei kirjoiteta Suomessa, eikä Vowellia varmasti ole suomennettu? Aurinko kurkkii kirjan sivuille oksien lomasta. Käyn selälleni ja näen kirsikkapuun onkaloisen ja paukamaisen rungon. Ihminen voi maata julkisesti kirsikkapuun alla ja lukea.

Tosin lukeminen ei täälläpäin ole mikään oikea harrastus. Harrastuksia ovat muun muassa: vuorikiipeily, sanskriitin opiskelu, tuuban soittaminen, spinning, kajakointi, oopperakerho, vapaaehtoinen harrastuskerhon ohjaaminen. Näitä tai vastaavia harrastuksia on kaikilla tuntemillani amerikkalaisilla vähintään yksi (ja nämä esimerkit ovat todellisia). Niitä harrastetaan vähintään kahdeksantuntisen työpäivän, opiskelun ja jokapäiväisten lounassessioiden päälle.

Lukeminen, käveleminen, istuminen ja haaveilu. Biologi, rakas kämppikseni nauraa heleästi, kun kerron, että ne ovat lempitekemisiäni. Etkö kyllästy? Eivätkö ne ole masennuksen merkkejä? Hän nukkuu öisin vain neljä tuntia. Jo kuuden jälkeen hän on kuntosalilla. Ja keväällä Helsingissä tapasin opiskelijan tästä kaupungista. Hän halusi antaa minulle vapaa-ajan vinkkejä. Mitä harrastat? Hän kysyi, ja minä vastasin: lukemista. Hän ei osannut sanoa minulle mitään.

Silti taidan rakastaa lukemista täällä vielä enemmän kuin kotona. Tai ehkä olen löytänyt sen uudelleen. Kuten kävelemisenkin: nyt sen voi tehdä keskiyöllä suurkaupungissa, kaduilla, joiden varsilla kaikki nukkuvat. Ja vuoret hohtavat outoa punertavaa valoa, lentokoneet vilkuttavat minulle. Ja istumisen, haaveilun. Silloin olen kotona.