Any change, baby?

Tätä paikkaa kutsutaan sateiseksi kaupungiksi. Lempeä lempinimi, vaihtaisin sen ennemmin johonkin, missä on edes jonkinlaista onomatopoeettista tehoa: läpimärkä, lätisevä, ryvettävä. Aurinkoisina aamuina minä jääräpäisesti puen pienen pienet meritähtikuvioiset balleriinani. Iltapäivän lainehtivilla kaduilla ne meinaavat uida karkuun jaloistani. Taidan olla jo mieltynyt ulkomaalaisuuteeni. Monessa mielessä tahtoisin tulla tämän paikan hyvien ihmisten kaltaiseksi, mutta heidän käytännölliseen tyyliinsä en aio mukautua. Jos meritähtikengät eivät ole kuivuneet edellisen päivän jäljiltä, valitsen korkeakorkoiset nilkkurit. Pikkupaikkakunnan ihminen aina kuvittelee, että miljoonakaupungissa loputtomaan ihmisvirtaan turtuu, eikä silmä enää erota mitään. Mutta täällä korkonilkkureita, hameita ja muuta maastoon ja säähän täysin sopimatonta hienosteluani tuijotetaan antaumuksella, ja enemmän tai vähemmän käytännölliset kanssasisaret innostuvat: ”Great shoes!”

Kun tulin tänne, kohta kaksi kuukautta sitten, ensimmäiset viikot olivat lähes pilvettömiä. Meribiologi-kämppikseni sanoi silloin, että toin tullessani auringonpaisteen. Sittemmin sää on synkistynyt. Ja varmasti se olen minä, jonka vaikutuksesta taloomme on kehittynyt juureva voivottelun ja huolestuneisuuden perinne. Sehän on niin suomalaista? Meribiologi se ei voi olla – hänhän on edelleen auttamatta se hymyisä Kalifornian rantatyttö, jollaisena hän tänne muutti. New Yorkilainen vuokraemäntämme toki on kitkerä ja sarkastinen, mutta ei sentään mikään itkijänainen. Vain suomalainen voi syyttää itseään huonoista uutisistakin, Meribiologi sanoisi tähän, ja nauraisi. Oli miten oli, tyypillinen näkymä kolmen naisen talossamme on viime aikoina ollut toivottomien, happamien tai lamaantuneiden naamojen rivi television tai sanomalehtien äärellä.

Ja eipä sillä, että huonoista uutisista olisi ollut pulaa. Vaaleista talomme naiset pystyvät vielä hyvänä hetkenä vitsailemaankin, mistä kiitos kuuluu paljolti Tina Feylle ja Saturday Night Livelle. Vaaleihin on vielä kaksi viikkoa ja hyvät uutiset ovat vielä mahdollisia. Sen sijaan taloudesta on tullut uusi kummitus, joka ilmastonmuutoksen ohella valvottaa Meribiologia öisin. Muutama viikko sitten, vain yhtenä esimerkkinä, osavaltion suurin pankki meni konkurssiin, vieden mukanaan yhtä paljon työpaikkoja kuin paikallisen lentokoneyhtiön konkurssi edellisen massiivisen laskusuhdanteen aikana. Tuona iltana Meribiologi makasi nojatuolin pohjalla pystymättä liikuttamaan jäseniään, ja vain juuri ja juuri huuliaan. Hän on jatko-opiskelija, jolla on kymmenien tuhansien velat jo edellisistä opinnoistaan. ”Meidän tutkimusrahoitus viedään. En saa ikinä tutkintoani. En saa koskaan töitä.” Hyvät uutiset? ”Roadkill is still free.”

Häpeä, se nyt ainakin on suomalainen tunne. Viimeiseksi olisin uskonut, että tässä maassa kohtaan ihmisiä, joilla on kotimaastaan puhuessaan sama vaivaantunut sävy. Kompakysymys: kumman maan kansalainen tässä puhuu: ”Ulkomailla minua hävettää, kun ihmiset tunnistavat aksenttini, ja ajattelevat, että tuokin on samanlainen sivistymätön, öykkäröivä ja juopotteleva asehullu juntti kuin ne kaikki muutkin.” Häpeä kai on tunteista pikkumaisin, kun ajattelen, miltä on tuntunut lukea kuulumisia kotimaastani tänä syksynä. Täällä asuville ihmisille niitä tunteita ei kuitenkaan ole tarvinnut selittää ollenkaan, olemmehan silmittömän väkivallan suhteen samassa, synkässä veneessä – tai ainakin me suomalaiset näytämme seuraavan amerikkalsiten synkkää valtamerilaivaa pienellä mustalla paatillamme. Kuka tahansa keskieurooppalainen ymmärtää, että suomalaisena oleminen näinä päivinä vie yöunet, saa raivon valtaan ja itkettää. Mutta amerikkalaiset tuntuvat sanomattakin näkevän tämän synkkyyden ytimeen. Sarah Vowell kirjoittaa hyvin tutun tuntuisesta kokemuksestaan Hollannissa, jossa hän oli viettämässä vaihto-oppilasvuottaan, kun paikallisissa uutisissa kerrottiin ihmishenkiä vaatineista mellakoista Kaliforniassa. ”Miksi et muuta pois Amerikasta?” hollantilainen ystävä kysyy. ”En asu Amerikassa, asun Montanassa,” Vowell virnistää. Sitten hän vinkuttaa polkupyörällään pikkurisen öisen hollantilaiskaupungin läpi, ”tuulimyllyjen keskellä”, ja makaa yön valveilla sängyssään kuunnellen uudelleen ja uudelleen Beach Boysin hilpeää Wouldn´t it be Nice. Eikö olisikin kivaa, jos maani ihmiset lakkaisivat tappamsta toisiaan? Vowell miettii. Eikö se olisikin kivaa?

Ihminen, joka on kaukana kotimaastaan, jossa tapahtuu kauheita asioita, ei kai ole erityisen surullinen minkään syyllisyyden tai velvollisuudentunteen vuoksi. Hän, kuten Vowellkin, on kokeillut vaihtoehtoa, jättänyt kotinsa taakseen, ja näkee nyt selvemmin kuin koskaan, että kuuluu erottamattomasti maahansa. Ei siksi, että on pakko palata, ei minkään valtakunnan viisumirjoitusten vuoksi. Vaan siksi, että haluaa palata. Ehdottomasti.

Kun sade joinakin päivinä jää tulematta, sen unohtaa melkein heti. Kadut ovat kuivat ja lämpimät kuin Suomen toukokuussa. Ja joka päivälle ei riitä huonoja uutisia kummastakaan maasta. Silloin iltapäivän kuulumiset käsittelevät taas kenkiä ja mekkoja: kuinka eurooppalainen primadonna on löytänyt vintagekaupasta punaisen 80-luvun prom-asun. Vuokraemäntäni huokaa ja hymyilee sarkastisesti: ”No näytä sitä nyt sitten. Minä olen New Yorkista, kai minä nyt ymmärrän turhamaisuuden päälle.”