In Chop Suey, by myself

He likes to look in windows and see people standing there in the light at night. He likes to ride the ells. He would like to get into the apartments but there is no excuse. (New York post on Edward Hopper)

Olemme siellä jo näyttelyn toisena päivänä, ja melko varhain - uusi amerikkalainen kiharrin takertui tukkaani ja Meribiologin piti selvitellä se irti, siksi tänne on ehtinyt jo muitakin. Kauempaa näyttää, kuin seinillä olisi lamppuja, niin uskomaton on maalausten sisätilojen ja kuistien valo pihojen ja katujen pimeyttä vasten.

Meribiologi ei tunne Hopperia nimeltä, joten minun täytyy käyttää kotoista vertauskuvaa: "Oikean Hopperin näkeminen on minulle kuin Mona Lisan näkeminen teille." Ja bussissa selitän, kuinka Hopperin tavallisissa ihmisisssä, jokapäiväisissä paikoissa ja hetkissä, on jotakin surumielistä ja uhkaavaa.

Oikean Hopperin äärellä minun on kuitenkin muutettava mieltäni.

Chop Suey ja Automat, kaikille tutut hattupäiset naiset ravintolassa. Hopper kuvasi heidät, sillä he kuuluivat ensimmäisiin naisiin, joiden oli mahdollista istua ravintolassa keskenään, tai yksin. "Tables for Ladies", kyltit houkuttelivat konekirjoittajia, ompelijoita, myyjiä, lounastauoillaan ilman miehiä.

Hopper oli tirkistelijä, yksi näyttelyn otsikoista kertoo. Monissa maalauksissa kuvaan on päästetty mies, jonka herkeämätön tuijotus häiritsee kahviloiden naisten yksinäistä hetkeä. Minusta nämä miehet ovat turhia: jokaisessa kuvassa tuntuu päällimmäisenä Hopperin raskas katse. Kun olen kertonut vuokraemännälleni Hopperista, hän on sanonut: "Tietysti: Carver ja Hopper." Synkkien miesten synkät katseet.

Mutta Chop Sueyn naiset, syventyneinä kahdenkeskiseen keskusteluunsa - heissä ei ole enää minun silmissäni mitään synkkää. He voivat istua ravintolassa yksin, pian he voivat matkustaa vaikka maailman ääriin yksin. Atuomatin yksinäinen nainen tuijottaa kahvikuppiinsa, koska toivoo, että tuijottajat ymmärtäisivät kääntää katseensa ja antaa hänen olla rauhassa hyvässä yksinäisessä hetkessään.

They are not what they seem

”You do have pepper spray?” “They have that in those small cans that fit your purse.” “You don´t move out
late at night?”

Elaine ja Toivo vievät minut iltakurssilta kotiin joka torstai. Istun heidän takapenkillään ja mietin kuumeisesti, miten voin korvata jokaisen torstain lukukauden päätteeksi. Toisaalta saatan uskoa Elainea, kun hän sanoo: ”I don´t like the thought of you moving alone late at night. I have children your age.” En tiedä, mitä sanoisin pippurisumutteesta. Elaine ja Toivo asuvat kaupungin ulkopuolella. Toivo on muuttanut tänne Sotkamosta 70-luvulla. Sanon: ”My mom is the same way.” Ja teen kuten oman äitini kanssa: jätän kertomatta. Että minusta täällä on turvallista. Että mielestäni reittini ovat turvallisia. Että takaperin kävelevät klovnit eivät tahdo kenellekään pahaa. Äidin korvat eivät kuuntele sellaista ollenkaan.

Älä liiku yksin tai pimeän aikaan.
Älä pälyile ympärillesi, älä jää katsomaan nähtävyyksiä.
Jos sinulta pyydetään rahaa tai sinulle tarjotaan huumeita, kieltäydy kohteliaasti.
Älä näytä pelokkaalta tai eksyneeltä.
Jos joudut epäilyttävän näköiseen paikkaan, ota heti taksi ja aja pois.
Jos joudut aseellisen ryöstön kohteeksi, tee yhteistyötä.

Amerikan-vuoteni ohjekirjasta minun varsinkin piti jättää kertomatta äidille. Ennen lähtöä hauskuutin sillä ystäviäni, ja täällä suhtaudun siihen kuin, no, huolestuneeseen äitiin. Sanon joo joo, ja vaellan taas kotiin vasta yhdeksältä illalla, yksin tietenkin, oion pimeiden paikojen kautta sillä höpö höpö: täällähän on turvallista! Eihän Suomessa voisi koskaan kävellä viikonlopun iltoina näin rauhassa, ilman, että joku tulee örisemään tielle!

Minä kun en ole koskaan pelännyt mitään oikeaa, pelkästään kummituksia. Niihin ei tepsi pippurisumute.

Kysyn asiasta vuokraemännältäni. Tuskin se enää ihmetyttää häntä, sillä hän kutsuu minua muutenkin höpsöksi ja Sweetheartiksi. Sitä paitsi siitä on nyt tarpeeksi kauan: Ensimmäisen viikkoni olin nimittäin talossa yksin. Ja monet yöt olivat pelottavia. Ei mitään erikoista, kolahduksia ja säpsähdyksiä tietenkin, mutta selvitetään se nyt: Onko talossamme kummituksia? Vuokraemäntäni huokaa ja pidättää hymyään. ”Well. Jos kummituksia on, ne ovat hyvin kilttejä ja harmittomia. Ne olisivat nimittäin kissoja.” ”Ei Twin Peaks –kummituksia?” ”Sweetheart. Sinä katsot liikaa televisiota. Meidän täytyy tilata sinulle New Yorker.”

Uskon häntä kyllä. Talomme henki on ystävällinen. Kun istun iltaisin yksin valveilla, hämärät puut huiskuttavat parvekkeen lasin takana, myrskytuuli pamauttelee pähkinöitä ja omenoita seiniin ja autojen katoille ja nurkissa rapistelevat oravat ja pesukarhut. Olo on kuin pesässä. Pelokkaassa lapsuudessani yksi lempikirjoistani oli Mauri Kunnaksen kummituskirja Hui kauhistus! ja lempikuvani viimeisen aukeman aavelaivatarina. Öisellä merellä myrskyää, hirveät kummitukset roikkuvat lakanoina hohtavan aavelaivan mastoista ja sateen pieksämät yössä liikkujat ovat kauhuissaan. Mutta majakassa, lämpöisessä valossa istuu raukean näköinen majakanvartija, jota ei pelota yhtään. Hän sanoo: Aavelaivan näkeminen ennustelee poutaa. Sellaiselta minusta tuntui koti, ja sellaiselta minusta tuntuu Amerikan myrskyöinä.

Kummitukset eivät silti ole välttämättä kaukana. Vai annoinko sen tanskalaisen pojan vain pelotella itseäni? (Selvä isoveli. Tuli hirveän onnelliseksi tyttöjen pelottelusta ja kiusaamisesta.) Tämä tapahtui matkalla kaupungin ulkopuolelle, vuoristoon. Emme olleet ajaneet kuin tunnin, kun maisema muuttui tutuksi: hirsimökkejä, valottomia metsiä, asuntovaunupuistoja, hiljenneitä ratoja ja, kyllä, hyljättyjä junanvaunuja. ”Muistat sitten, miten niiden pöllöjen laita on”, Torsten sanoo ja melkein tönii. Autossa on hiljaista. Tuolla pihalla ei ole yhtään ihmistä, pelkkiä puusta veistettyjä karhuja ja susia joka puolella. Ja kuinka täällä keskellä ei mitään voi olla baari? Valkoinen pitkä ja litteä auto kurvaa sen pihasta, en näe kuskia lasien läpi. Joku avaa radion, paikallisradiossa puhuu mies, joka epäilee olevansa leijona, tai apina, tai olevansa olematta ollenkaan. Torsten irvistelee: ”Kohta joku kävelee takaperin, sano minun sanoneen.” Halloweenina olen sanonut olevani Laura Palmer muovikääreissä, mutta päätän vaihtaa suunnitelmaa.

Retki kestää vain päivän, palaamme ennen pimeää. Kaupungissa on turvallista.

Tänään keskellä päivää keskustassa, pilvenpiirtäjien varjossa, huomaan pelkääväni nuorta miestä, joka tulee puhumaan minulle. Hän on äänekäs, suuri. Yritän huomaamatta kiertää laukun hihnaa kämmenen ympärille, kiritän

bussia mielessäni. Kun bussi tulee, nuori mies sanoo:

”Look at those baby blue eyes.” Ja hän kääntyy ja katoaa, enkä tapaa häntä enää koskaan.

I blow you a kiss, it shall reach you tomorrow

Mummu lähetti minulle kortin matkaltaan. Hän oli käynyt Kuopiossa. Seison eteisessä sateenvarjo kädessä ja luen kortin monta kertaa. Se on aivan täynnä tekstiä ja huomaan, että tila on loppunut kesken. Mummulla olisi ollut vielä paljon asiaa, mutta loppuun täytyy mahtua: terveisin Ukki ja Mummu.

Matkoilla olemisessa on parasta, että voimme lähettää toisillemme kortteja.

Monta vuotta olimme yhdessä joka päivä. Aamuvarhaisella minut tuotiin jatkamaan unia mummun sohvalle. Siinä sain herätä rauhassa, räpytellä silmiäni villapeiton alla ja kuunnella, kuinka seinäkello raksutti uutta päivää ja mummu hyräili keittiössä. Ne olivat rauhallisten päiviemme tärkeimmät äänet.

Päiviemme ohjelma:

Kaakaota ja pullamössöä lapselle ja kahvia mummulle ja ukille sitten, kun lapsi on herännyt. Ukki tulee verstaasta ja tuo mukanaan Niprin, ukin kädestä syntyvän hämähäkin, joka hyökkää minun kimppuuni.

Asioiden hoitamista kirkolla: kukkapostikortteja, jotka minä saan kantaa, leluhyllyn tutkimista T-Kaupassa, kahvilla käymistä toisten mummujen luona, joilla on ihmeellisen värisiä lankoja ja nappeja ja joskus vanhoja ihania nukkeja. Hurjastelua kirkonmäellä potkurilla tai kesäisin pyörällä, jonka satulassa on natisevat jouset.

Perunavelliä ja rieskaa, senkin saa murentaa velliin, jos haluaa: keltainen voi leviää ihanasti valkoiseen velliin.

Kukkopillien ja maatuskojen asettelua riviin sohvan selkänojalle. Majan rakentamista ja majakahvien keittämistä mummulle, joka tulee kylään. Vierailu ukin verstaaseen, uusien kuksien ja kauhojen tarkastamista. Vuodenajasta riippuen leinikkien ja kurjenpolvien keräämistä, viinimarjojen syömistä, lumikinokseen hyppäämistä tai kuravellin keittämistä.

Pullamössöä ja kaakaota ja hirveä jännitys Nipristä.

Yhteisnokoset ja suomifilmi, toivottavasti Ansa tai edes Pekka ja Pätkä.

Makaroonilaatikkoa ja marjapuuroa, tylsä iltapäivä, kun isä tulee hakemaan. Mutta minä tulen taas huomenna takaisin, älä mummu huoli.

Osoite on kirjoitettu korttiin huolellisesti: Seattle, Washington, USA. Muistan vieläkin, miltä sen kirjoittaminen Suomessa tuntui. Mutta ei se osoite oikeasti ole missään kaukaisuudessa. Ajatellaan vaikka näin: jos nyt hyppäisin lentokoneeseen, voisin olla Kuopiossa jo ylihuomenna, torilla syömässä lihapiirakkaa mummun kanssa ja katselemassa puluja, kaupungin lintuja.

Familiar feeling

Kun vedän yöpaitaa pääni yli, se tulee taas. En tiedä, miksi sitä pitäisi sanoa, onko se minun amerikkalainen tunteeni, vai suomalainen. Se tulee, kun löydän vetolaatikoista ensimmäisenä päivänä sinne sysättyjä euron kolikoita ja Kiss-Kiss-karkkipapereita. Ja silloin, kun kuulen suomalaisen äänen. Miksi yöpaita herättää sen – siinä on sama tuttu oman ihon tuoksu kuin joka ilta kotona, kun kiipeän jalat raskaina vuoteeseen, eikä minun tarvitse nukkua yksin. Liikenteen valot lipuvat koko yön makuuhuoneemme seinällä ja aamuyöllä Helsingin Sanomat kolahtaa eteisen lattialle odottamaan meidän aamuamme. Siinä hyvin suomalaisessa laulussa koko päivä täytyy taluttaa iltaan ja laittaa niinkuin vanhus nukkumaan. Tämä tunne ei ole sellainen, se on hetkellinen, mutta tuona iltana minä itse olen kyllä kuin vanhus isossa, kimmoisassa amerikkalaisessa sängyssäni. Sisukset ovat kovat, ne ovat rutistuneet kasaan, koska olen singonnut itseni näin luonnottoman kauaksi kotoa.

Mikä voisi olla helpompaa kirjoittavalle, kuin päästä toisten ihmisten silmiksi ja korviksi uuteen maahan, toiselle puolen maapalloa. Muistattehan sen pakahduttavan elokuvakohtauksen, jossa Amélie taluttaa sokeaa miestä Pariisin kaduilla ja papattaa herkeämättä tämän korvaan kaikkea, mitä näkee. Niin täälläkin voisi viettää päivänsä, raapustaa muistikirjoihin loputtomia rimpsuja: tuossa pähkinät ja kastanjat ovat murskautuneet märkään maahan, tuossa oravat juoksevat punaiseen lehtimereen vanoja, bussipysäkiltä kiemurtaa räikeä sateenvarjojen jono ja yhdellä tytöllä on niin litteät kengät, että voi tuntea, miten kylmä maa on aivan jalkapohjaa vasten. Nuo amerikkalaiset naiset hymyilevät vastaantulijoille ja keskustelevat terävästi ja älykkäästi, sen näkee ilmeestä, joku nuori poika soittaa kolikkopuhelimesta ja asia liittyy varmasti musiikkiin; seinustalla istuu japanilaisia poikia, jotka ovat kuolettavan tyylikkäitä aamuauringossa, ne polttavat tupakkaa. Kahvilassa tarjoilija kirjoittaa pahvimukeihin asiakkaiden nimet herttaisesti väärin (tämä kieli on mahdoton), lasivitriinissä on korkeita kakkupalasia, jotka eivät mahdu naisen käteen kokonaan, pöytien välissä noin kolmevuotias poika tanssii ja soittaa ilmakitaraa, tuo flanellipaitainen, laihakasvoinen mies on kaiketi hänen tuleva isäpuolensa, he hymyilevät toisilleen sellaisella uutuudesta viehättyneellä tavalla. Kirjakaupan ikkunassa on kaikkea, tähän kulmaan on valittu surrealistisia seitsemänkymmentäluvun kansia ja tuossa on tärkeitä elämäkertoja: sisällä kaikki hyllyt ja lattiat pursuavat uusia, vanhoja, kovakantisia, revenneitä, ihmeellisiä löydöksiä, jotka yhdistävät tämän hetken maagisesti kaukaisiin suomalaisiin hetkiin (Sata syytä pitää Carolinesta! Ilmarin ihmelääke! Jumalat juhlivat öisin!). Täälläkin hyllyjen välissä liikuskelee joku: se on pantterin näköinen kissa, ja sen uskomattoman paksu sisar, ne ohittavat ihmisen kuin tahtoisivat näyttää kummituksilta. Täällä haisee vanhoille lehdille, mutta yliopiston kirjakaupassa on valoisaa, ja opiskelijatytöt lyhyenlyhyenlyhyissä shortseissaan ja huppareissaan kantavat kainalossaan luentovihkoja, joissa hopeatähdet ympäröivät yliopiston nimikirjaimia. Nuori ujo mies toivoo, että hänen tuijotuksensa alennuskirjapöydän yli huomataan. Kadulla yksi poika, taas flanellipaidassa ja toinen kummitusnaamarissa soittavat kitaraa ja tytöt tanssivat kuin kansantanhuissa, elokuvateattereissa menee poliittisia lyhytelokuvia ja kitchiä kauhua, kaikki amerikkalaista. Bussin etupenkeillä istuu nuhaisia pappoja sekä nuori äiti ja pieni tyttö kiharoissaan, paksuissa sukkahousuissaan ja mary janeissaan: tyttö juttelee papoille lakkaamatta, nämä eivät ihastukseltaan saa sanaa suustaan, vaan nostavat nenäliinat suunsa eteen, ja kun tyttö hyvästelee jokaisen matkustajan kyydistä noustessaan, papoilla on se sama ilme kuin Amelién sokealla miehellä – melkein voi nähdä valokaaren syttyvän heidän ympärilleen.

Tähän liittyy surullisin amerikkalainen tunteeni ensimmäisinä viikkoina. Yksin vieraassa paikassa on kuin kävelisi lavasteissa – kaikki on kaunista ja ihmeellistä, mutta ei päästä vierasta sisään. Täytyy mennä yksin kotiin, raapustamaan näkemäänsä muistiin, eikä voi jäädä odottamaan, että kadut heräävät iltaeloonsa. Sellaisina iltoina amerikkalainen tunteeni kalvoi jokaista luuta.

Pian kuitenkin selviää, että tämä maa on uskomattoman avoin. Ystävät, jotka olen täällä tavannut, he ovat kaikki kuin niitä reippaimpia hiekkalaatikon tyttöjä, jotka kysyvät nimesi, sanovat omansa ja seutaavaksi tarttuvat kädestä ja veivät mukanaan. Niin Meribiologi tekee yhtenä pahimpana amerikkalaisen tunteen iltana: on jo myöhä ja me juoksemme pimeän ja märän kotikatumme päähän, leikimme arvausleikkiä bussien kanssa ja tietysti joudumme eksyksiin: olemme korkealla kaupungin yllä ja kulman takaa näen ensimmäistä kertaa pilvenpiirtäjät iltavalaistuksessaan, ja silloin kadun toiselta puolen ilmestyy joukko takaperin käveleviä klovneja, ja me juoksemme uuteen bussiin: etupenkissä Meribiologi kertoo hullunkurisesta suvustaan, kreationisteista, ufo-uskovaisista, matkailuautossa asuvista sedistä ja mummoista ja me nauramme kovaan ääneen, vatsan pohjasta asti.

Kun toisena iltana istun bussissa yksin, viereiseen penkkiin tulee nuori mies, joka tuoksuu tupakalle ja kylmälle ulkoilmalle. Kaikista maailman tuoksuista tämä symboloi minulle rakastumista. Jos hänen takkinsa hiha hipaisisi nyt rannettani, murenisin lattialle pieniksi sirpaleiksi (kuten Amelié). On keskityttävä katselemiseen, ikkunan ohi viielttävään maisemaan ja etsittävä pian amerikkalainen ystävä, jonka kanssa voi nauraa, terästettävä kaikki muut viisi aistia. Unohdettava ranteen iho vielä kuukausiksi.

It's a Beautiful Day!

Vuokraemäntäni on selvittänyt hänen lempinimensä. ”Se on Barry. Kai se on parempi kuin Barkey.” ”Minulle hän on Barack.” Vaaliyönä hän tanssahtelee steppiaskeleita keittiössämme, ja minä ja Meribiologi hihittelemme kuin hölmöt. ”Se koiranpentu! Hän aikoo ostaa koiranpennun Valkoiseen taloon!” Barryn suhteen talossamme on pakko tehdä tasajako. Kävimme Meribiologin kanssa pitkän taistelun siitä, kumpi pääsee Conan O´Brienin vaimoksi. Hän luovutti lopulta, kun lupasin hänelle Jon Stewartin. Barrysta kukaan ei kuitenkaan suostu käymään vaihtokauppoja, ainakaan vaaliyönä.

Edellisenä aamuna bussissa paikalliset olivat vakavia, puristivat Obama-termoksiaan mykkinä kuin suomalaiset. Nämä sateen liottamat amerikkalaiset, jotka eivät olleet nukkuneet kunnolla päiväkausiin – tunsin heitä kohtaan silloin hirveää hellyyttä. Vaalipäivänä bussissakin oli erilaista. Vuokraemäntäni oli liimannut takinrinnukseeni oman I Voted! –tarransa. Hän taputteli sen paikalleen huolellisesti ja äidillisesti, melkein odotin hänen kiristävän kaulaliinaani ja ojentavan eväsrasian. Tarra hymyilytti ihmisiä – he tietävät, vieläkin! Starbucksista sillä olisi saanut ilmaisen kahvin. Mutta tämä päivä oli hyvä ja rehellinen päivä, ja minä ostin kahvini rehellisesti ja omilla ulkomaalaisilla rahoillani.

Onnellisena ja uutena päivänä, hyvän ja rehellisen jälkeen, minä en tahdo lukea suomalaisia lehtiä. Edes yksi tällainen päivä ennen sitä samaa vanhaa. Sillä ihmiset täällä tanssivat kaduilla! He kiipeävät lyhtypylväisiin ja katoille ja unohtavat huomiset työnsä! Yksi tällainen päivä, kun kokonainen valtava maa tuntuu olevan onnellinen, uutisankkurit eivät osaa peitellä nauruaan, kaduilla ja työpaikoilla halaillaan, ja siinä tutussa vakavassa kostean kuumassa aamubussissa kaikki ihmiset hymyilevät! Ei kai ole kovin vaikeaa olla kyyninen ja kriittinen, mutta montako kertaa ihmisen elämässä on tällainen päivä? Siksi minä vaiennan korvistani kaiken suomalaisen kitinän ja uppoudun koko päiväksi kaikkeen tähän onnelliseen: Kuuntelen vielä kerran ne puheet, joiden mahtipontinen retoriikka kuulostaa nyt, ensimmäistä kertaa, koskettavalta ja viisaalta. Selaan kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia, joissa ihmiset tuntuvat pakahtuvan onneensa.

Ja bussissa ajattelen sitä tummaa eurooppalaista poikaa. Joko nyt on se päivä?

But where the President

is never black, female or gay

and until that day

you’ve got nothing to say to me.