Familiar feeling

Kun vedän yöpaitaa pääni yli, se tulee taas. En tiedä, miksi sitä pitäisi sanoa, onko se minun amerikkalainen tunteeni, vai suomalainen. Se tulee, kun löydän vetolaatikoista ensimmäisenä päivänä sinne sysättyjä euron kolikoita ja Kiss-Kiss-karkkipapereita. Ja silloin, kun kuulen suomalaisen äänen. Miksi yöpaita herättää sen – siinä on sama tuttu oman ihon tuoksu kuin joka ilta kotona, kun kiipeän jalat raskaina vuoteeseen, eikä minun tarvitse nukkua yksin. Liikenteen valot lipuvat koko yön makuuhuoneemme seinällä ja aamuyöllä Helsingin Sanomat kolahtaa eteisen lattialle odottamaan meidän aamuamme. Siinä hyvin suomalaisessa laulussa koko päivä täytyy taluttaa iltaan ja laittaa niinkuin vanhus nukkumaan. Tämä tunne ei ole sellainen, se on hetkellinen, mutta tuona iltana minä itse olen kyllä kuin vanhus isossa, kimmoisassa amerikkalaisessa sängyssäni. Sisukset ovat kovat, ne ovat rutistuneet kasaan, koska olen singonnut itseni näin luonnottoman kauaksi kotoa.

Mikä voisi olla helpompaa kirjoittavalle, kuin päästä toisten ihmisten silmiksi ja korviksi uuteen maahan, toiselle puolen maapalloa. Muistattehan sen pakahduttavan elokuvakohtauksen, jossa Amélie taluttaa sokeaa miestä Pariisin kaduilla ja papattaa herkeämättä tämän korvaan kaikkea, mitä näkee. Niin täälläkin voisi viettää päivänsä, raapustaa muistikirjoihin loputtomia rimpsuja: tuossa pähkinät ja kastanjat ovat murskautuneet märkään maahan, tuossa oravat juoksevat punaiseen lehtimereen vanoja, bussipysäkiltä kiemurtaa räikeä sateenvarjojen jono ja yhdellä tytöllä on niin litteät kengät, että voi tuntea, miten kylmä maa on aivan jalkapohjaa vasten. Nuo amerikkalaiset naiset hymyilevät vastaantulijoille ja keskustelevat terävästi ja älykkäästi, sen näkee ilmeestä, joku nuori poika soittaa kolikkopuhelimesta ja asia liittyy varmasti musiikkiin; seinustalla istuu japanilaisia poikia, jotka ovat kuolettavan tyylikkäitä aamuauringossa, ne polttavat tupakkaa. Kahvilassa tarjoilija kirjoittaa pahvimukeihin asiakkaiden nimet herttaisesti väärin (tämä kieli on mahdoton), lasivitriinissä on korkeita kakkupalasia, jotka eivät mahdu naisen käteen kokonaan, pöytien välissä noin kolmevuotias poika tanssii ja soittaa ilmakitaraa, tuo flanellipaitainen, laihakasvoinen mies on kaiketi hänen tuleva isäpuolensa, he hymyilevät toisilleen sellaisella uutuudesta viehättyneellä tavalla. Kirjakaupan ikkunassa on kaikkea, tähän kulmaan on valittu surrealistisia seitsemänkymmentäluvun kansia ja tuossa on tärkeitä elämäkertoja: sisällä kaikki hyllyt ja lattiat pursuavat uusia, vanhoja, kovakantisia, revenneitä, ihmeellisiä löydöksiä, jotka yhdistävät tämän hetken maagisesti kaukaisiin suomalaisiin hetkiin (Sata syytä pitää Carolinesta! Ilmarin ihmelääke! Jumalat juhlivat öisin!). Täälläkin hyllyjen välissä liikuskelee joku: se on pantterin näköinen kissa, ja sen uskomattoman paksu sisar, ne ohittavat ihmisen kuin tahtoisivat näyttää kummituksilta. Täällä haisee vanhoille lehdille, mutta yliopiston kirjakaupassa on valoisaa, ja opiskelijatytöt lyhyenlyhyenlyhyissä shortseissaan ja huppareissaan kantavat kainalossaan luentovihkoja, joissa hopeatähdet ympäröivät yliopiston nimikirjaimia. Nuori ujo mies toivoo, että hänen tuijotuksensa alennuskirjapöydän yli huomataan. Kadulla yksi poika, taas flanellipaidassa ja toinen kummitusnaamarissa soittavat kitaraa ja tytöt tanssivat kuin kansantanhuissa, elokuvateattereissa menee poliittisia lyhytelokuvia ja kitchiä kauhua, kaikki amerikkalaista. Bussin etupenkeillä istuu nuhaisia pappoja sekä nuori äiti ja pieni tyttö kiharoissaan, paksuissa sukkahousuissaan ja mary janeissaan: tyttö juttelee papoille lakkaamatta, nämä eivät ihastukseltaan saa sanaa suustaan, vaan nostavat nenäliinat suunsa eteen, ja kun tyttö hyvästelee jokaisen matkustajan kyydistä noustessaan, papoilla on se sama ilme kuin Amelién sokealla miehellä – melkein voi nähdä valokaaren syttyvän heidän ympärilleen.

Tähän liittyy surullisin amerikkalainen tunteeni ensimmäisinä viikkoina. Yksin vieraassa paikassa on kuin kävelisi lavasteissa – kaikki on kaunista ja ihmeellistä, mutta ei päästä vierasta sisään. Täytyy mennä yksin kotiin, raapustamaan näkemäänsä muistiin, eikä voi jäädä odottamaan, että kadut heräävät iltaeloonsa. Sellaisina iltoina amerikkalainen tunteeni kalvoi jokaista luuta.

Pian kuitenkin selviää, että tämä maa on uskomattoman avoin. Ystävät, jotka olen täällä tavannut, he ovat kaikki kuin niitä reippaimpia hiekkalaatikon tyttöjä, jotka kysyvät nimesi, sanovat omansa ja seutaavaksi tarttuvat kädestä ja veivät mukanaan. Niin Meribiologi tekee yhtenä pahimpana amerikkalaisen tunteen iltana: on jo myöhä ja me juoksemme pimeän ja märän kotikatumme päähän, leikimme arvausleikkiä bussien kanssa ja tietysti joudumme eksyksiin: olemme korkealla kaupungin yllä ja kulman takaa näen ensimmäistä kertaa pilvenpiirtäjät iltavalaistuksessaan, ja silloin kadun toiselta puolen ilmestyy joukko takaperin käveleviä klovneja, ja me juoksemme uuteen bussiin: etupenkissä Meribiologi kertoo hullunkurisesta suvustaan, kreationisteista, ufo-uskovaisista, matkailuautossa asuvista sedistä ja mummoista ja me nauramme kovaan ääneen, vatsan pohjasta asti.

Kun toisena iltana istun bussissa yksin, viereiseen penkkiin tulee nuori mies, joka tuoksuu tupakalle ja kylmälle ulkoilmalle. Kaikista maailman tuoksuista tämä symboloi minulle rakastumista. Jos hänen takkinsa hiha hipaisisi nyt rannettani, murenisin lattialle pieniksi sirpaleiksi (kuten Amelié). On keskityttävä katselemiseen, ikkunan ohi viielttävään maisemaan ja etsittävä pian amerikkalainen ystävä, jonka kanssa voi nauraa, terästettävä kaikki muut viisi aistia. Unohdettava ranteen iho vielä kuukausiksi.