Matter of Days

Olen taas myöhään kotona. En saa tarpeekseni kukkivista puista, joka puolelta esiin työntyvistä tulppaaneista, magnoliapuista, joiden alla on valkoisten terälehtien meri, auringosta, joka vielä tähän aikaan paistaa jalkapallokentän takaa siihen rinteeseen, jonka luona asun. Lämpimät, pitkät päivät harhauttavat minut luulemaan, että on kesä, ja että voin olla avoin kaikille ehdotuksille: että töiden sijasta voin mennä rantaan meksikolaisen ravintolan taakse ja katsella joen toisella rannalla olevia laiva-asuntoja, ja että minun ei tarvitse opiskella, jos joku tarjoaa minulle lippuja konsertteihin. On mahdotonta keskittyä: pian on toukokuu, pian on toukokuu!

Parvekkeen avoimen oven takana laulaa lintu, ja se laulaa koko yön. Vuokraemäntä tahtoo minut seurakseen katsomaan elokuvaa, hän kaataa pieniin sammaleenvihreisiin laseihin kermalikööriä. Sitä ei voi juoda yksin, eikä elokuvaa voi katsoa yksin, sillä hänen on saatava kommentoida, jos elokuva on juoneltaan kovin vaikea. Muuten hänen vatsansa tulee kipeäksi. Kissa istuu parvekkeen muovituolilla ja tuijottaa hämärään, ja minä katson kissaa, enkä elokuvaa. Kun tulen Suomeen, Helsingissä on valoisa kesäyö.

Pian on taas aamu, ja taas yhden kerran verran vähemmän kävelen kadun päästä päähän pysäkille ja nousen bussiin, jotta päivä alkaisi. Jos minulla on onnea, numeroa 68 ajaa se kuski, joka jutustelee mikrofoniin ja pitää tietovisaa. Viime kuussa minun korvani alkoivat erottaa, mitä hän sanoo; tässä kuussa mietin jo mielessäni, mitä vastaisin, jos uskaltaisin huudella vastauksia, niin kuin muut matkustajat.
Tämän päivän kurssilla puhuimme erään amerikkalaisen päiväkirjoista - paitsi minä tietysti vain kuuntelin. Miksi joku pitää päiväkirjaa? Ja miksi joku kirjoittaa linnuista, kukista, puista, joita näkee? Minä ajattelen: koska tämä kaikki loppuu ihan pian.

What do you do for Fun?

Ostan kolmen dollarin kenkiä.Leikin Timin ja Bjornin kanssa, en tee töitä ollenkaan.Ruksaan yli päiviä kalenterista. (Mutta hauskana päivänä unohdan ruksata. Seuraavana päivänä on ihanaa ruksata kaksi.)Pudottelen kolikoita karkkiautomaatteihin. Katson, kun surraava metallikäsi pudottaa hyllyltä hedelmätoffeeta. Pudottelen lisää kolikoita.Otan salakuvia vieraiden ihmisten koirista.Katselen ja kuuntelen vanhoja harmaita parrakkaita pörröisiä ukkeleita. (En yleensä ota salakuvia.) Bussissa istun niiden viereen, jotka eniten näyttävät omilta suomalaisilta papoilta.Pelkään Bobia. Leikin Lauraa.Ajelen busseilla, metroilla, raitiovaunuilla. Laitan kuulokkeet korville, mutta soitin ei ole päällä. Kuuntelen, mitä ihmiset taas saavat päähänsä sanoa.Etsin kaikenlaista.

Tonight Under the City Lights

Kun kaupungissa loistavat öiset valot, minusta tuntuu aina, että jokin odottaa minua siellä. Kaupunki näyttää suuremmalta, hetkittäin se on kuin kaikki minun kuvitelmani. Mikä se on, ja missä? Lentokoneen ikkunasta ensimmäistä kertaa kaupungin yllä näkyi vaikka kuinka monta välkkyvää valomerta. Olin väsyneempi kuin koskaan, mutta ajattelin olevani lopulta siinä kaupungissa.

Suurkaupunki öisin on aina kylmä, aina suuri, aina kaunis. Aamuyöllä minä ja Meribiologi kävelemme kaupungin valohorisontin sisään. Kuukauteen en ole taas ollut pilvenpiirtäjien vieressä, ja tänä yönä ensimmäistä kertaa aika täällä alkaa olla lopussa. Meidän päivämme on ollut täydellisen hyvä, enkä minä siksi saa itkeä. Sain häneltä yllätyslahjaksi rintaneulan, jossa on kimalteleva kukka (hänestä minä olen jotenkin kimalteleva myös). En minä itkekään, mutta pilvenpiirtäjien alla teen niille ja hänelle kaikenlaisia lupauksia: Etten koskaan mene New Yorkiin, olen aina uskollinen länsirannikolle. Että puhun kotona vain hänestä ja tästä kaupungista. että tulen heti takaisin.

This American Life

Jossakin vaiheessa kirjoista tuli röyhkeitä: ne alkoivat katsoa sisälle ihmisten koteihin. Katto on irti ja lukija on hengittämättä, jotta sisällä olijat eivät huomaa.Huoneissa on aina kaikenlaista tavaraa, jota ei olisi voinut kuvitellakaan.

Aika alkaa loppua, enkä minä vieläkään tiedä, mikä olisi paras aika tarkkailuun. Jos iltaisin myöhästyy tahallaan bussista ja sen vuoksi kävelee kotiin, voi itse olla pimeän suojissa ja näkee hyvin valaistuihin olohuoneisiin. Mutta pihamaat ja kaikki pihalle jätetty tavara - lelut, lukutuolit, muoviset mehulasit - jäävät huomaamatta. Sunnuntai-aamun valo on täydellinen, mutta silloin täytyy sietää ihmisiä. En minä heitä viitsi tarkkailla.

Sitä paitsi, ei minua kiinnosta, mikä on oikea vastaus. Kuka asuu tuossa amerikkalaisessa talossa? Millaista siellä on sisällä? Kysyä jaksan loputtomasti.

Tämä yksi talo näyttää tavalliselta, mutta siellä asuu kolme naista. Iso, pieni ja keskikokoinen? No, yhdellä on kyllä posliinilautaset ja hopealusikat, ne on peritty Indianasta, vanhemmilta, joita kutsutaan Herra ja Rouva C:ksi. Kun juhlapäivinä syön niiltä lautasilta, toivon, että Herra ja Rouva C. eivät koskaan kävele ovesta sisään. Kädet tärisevät, kun kannan lautasia tiskialtaaseen.

Yksi täällä asuvista elää öisin. Hän ei voi sille mitään: Kello kaksitoista, kuin ajastettuna hän herää ja alkaa murehtia. Sitten hänen alkaa tehdä mieli kuumaa puuroa.

Sitten täällä asuu myös kissoja, jotka osaavat puhua suomea. Toisten seurassa puhumme aina englantia, mutta kun olemme kolmestaan, ne alkavat ymmärtää, mitä tarkoittaa kiss-kiss. Ne pitävät kovasti suomalaisesta r-äänteestä ja sanovat mur mur mur. Ja kutsuvat itseään nykyisin killiksi.

Kerran seisoin tämän talon pihassa, enkä ollut koskaan nähnyt sisälle. Olisinpa odottanut pidempään ennen sisään astumista. Muistaisin, mitä kuvittelin: Millaista elämää tuolla vietetään?