Kuukausittaisilla postikorttiostoksilla ajattelen, että näihin voi varmasti jo kirjoittaa: Tämä on viimeinen, nähdään pian! Miten se onkin yhtäkkiä surullista? Valitsen kortteja kauan ja tarkasti. Jos en olisi koskaan lähtenyt tänne, en olisi saanut kaikkia näitä postikorttiystäviä: tätejä, veljiä, perjantai-illan ystäviä, monivuotisia kahviystäviä. Kirjoitukset paljastavat aivan uuden ihmisen - tälla tavalla he ajattelevat asiat hiljaa mielessään, enkä minä ole koskaan tiennyt!
Talomme eteisessä postit lajitellaan omiin lokeroihinsa, ja joka viikko minun lokerossani on ainakin yksi kortti, josta vilkaisulla näkee, että se on Suomesta: kuvissa on aina jotain pehmeää, vaatimatonta, hassua, tai ihan sopimatonta. Lasken ostokset olohuoneen lattialle ja ulkovaatteet yllä luen kortin monta, monta kertaa. Päivästä riippuen minua saattaa alkaa itkettää. Meribiologi tietää tämän jo, hän pistäytyy huoneestaan ja osaa pyytää: Käännä se englanniksi. Hän tuntee useimmat korttien lähettäjistä jo hyvin. Uuden lähettäjän kohdalla hän kysyy: Millainen hän on? Sitä minä en osaa kertoa kuin hirveän pitkästi.
Minun korttini varmasti ovat aina loppuneet: Kyllä kevät varmasti tulee. Kevään piti tarkoittaa, että ikävä loppuu (todella luulin, että niin tapahtuu). Sen sijaan kevät tuokin uutta ikävöitävää, sillä muutkin palaavat koteihinsa, ja minä jään tänne. Ystävä kirjoittaa Kööpenhaminasta: Viiden päivän jälkeen kaikki on kuten ennenkin, kuin en olisi koskaan ollutkaan poissa. 
Täällä ei ole niin kuin ennen, kun hän on poissa. Istun toimistossa piilossa päivänpaisteelta, en saa mitään aikaiseksi. Aivan hyvinhän voin mennä perjantaikahveille ilman häntäkin, ajaa bussilla meren rantaan, etsiä paikkoja. Mutta ilman häntä en voi leikkiä Skandinaavisia Turisteja, lempileikkiä, jossa meillä on aina kamerat, aina haaveilemme Ruotsin puutaloista ja ihmiset aina kiinnittävät huomiota aksenttiimme eivätkä tiedä tai oikein välitä, että emme ole samaa kansallisuutta. 
Hän kirjoittaa jäähyväiskortin kokonaan tanskaksi. Minä livautan sen kahvilan pöydältä laukkuuni avaamatta, mutta hän nauraa ja sanoo: Lue se! Se on vitsi. Ymmärrän melkein kaiken. Bussipysäkillä toistan samat reippaat jäähyväiset, joita jakelin Suomessa seitsemän kuukautta sitten.
Seuraavana päivänä sataa, ja mietin vain häntä: tämä on hänen viimeinen päivänsä täällä, eikä hän osannut päättää, toivooko aurinkoa vai ei. Hänen koneensa lähtee tästä kaupungista niihin aikoihin, kun kävelen toimistosta puiston halki vietnamilaiseen ravintolaan; mäen päältä näkyy, miten hämärtyvän kaupungin yllä erikokoiset lentokoneet nousevat ja laskeutuvat, lakkaamatta. Parin päivän päästä hän lähettää viestin: Paluumatkalla toinen laukku on rikkoontunut ja toinen ollut liian raskas. Mutta hän on nyt siellä, tämän matkan päässä.
3 kommenttia:
Juuri tänään siivoilin laatikkoa ja löysin postikortin sinulta ja hymyilytti :)
Hihhii, se on varmasti vanha ja hölmö kortti :).
IKIvanha, mutta ihana edelleen!
Lähetä kommentti