I remember the smell of the fabric of your simple city dress

Tämä Amerikka ei ole sellainen. Tuskin kukaan on rakastunut siihen ensi silmäyksellä. Niin kuin paikkoihin Euroopassa ja muualla, katuihin ja aukioihin, joiden eteen metrotunnelista astuessa sydän sulaa. Ensimmäisinä viikkoina minulla oli petetty olo – voin tunnustaa sen nyt seitsemännen kuukauden kohdalla, kun olemme tasaisen onnellisia. Pakkohan sen on tulla, minä ajattelin, ja nousin joka aamu bussiin, sillä muistin kaikenlaiset hurmaantuneet kertomukset suurkaupunkien valoista. Olin pukeutunutkin kai hullaannuttavaa ensikohtaamista varten, hameisiin ja pieniin kenkiin.

Nuorena ihastuin aina taiteellisiin poikiin. Heillä oli flanellipaidat ja nukkaiset villatakit, he harrastivat epämääräisesti kitaran tai rumpujen soittamista. He olivat vanhempia, muistivat omakohtaisesti uutisen Kurt Cobainin kuolemasta. He olivat kuunnelleet Nirvanaa ja Pearl Jamia oikeissa bileissä, eivät vain omassa huoneessaan kuten minä. Koskaan ihastus ei ollut molemminpuolista. Monta vuotta syytin ikääni. Mutta kun kaikista odotuksista huolimatta kasvoin vanhemmaksi, totuus paljastui paljon karummaksi: minä en vaan ollut sellainen, flanellipaitatyttö. Varmasti kokeilin kaikkea, käytin vuosikaudet pelkkiä villapaitoja ja vakosamettihousuja, värjäsin jopa hiukseni ruskeiksi. Jotenkin se näkyi minusta läpi. Yksikään ruutupaita ei koskaan tuntunut istuvan minulle.

Kuullostaa varmasti hämmästyttävältä: ennen kaikkea Amerikka on älyllinen kokemus. Ehkä ajattelulle on tilaa, kun ei tarvitse käyskennellä rakkauden huumassa herttaisilla sivukujilla ja eksottisissa pikkukylissä. Täällähän ne ovat hengästyttävän latteita ja rumia: Joka toivoo kotimaahansa lisää autoilulle ystävällistä yhteiskuntarakentamista on tervetullut tarkastamaan paikallisia taajamia, jotka leviävät kaupunkien välille laatikkomaisten, beigenväristen kasinoiden, pikaruokapaikkojen, motellien ja autokauppojen letkana kuin jonkinlaiset painajaisversiot perinteisestä amerikkalaisesta kylänraitista. Mutta juuri matkalla olo on tärkeää. Ei tarvitse ajaa kuin hetki kaupungin ulkopuolelle, kun kohtaa uuden Amerikan: Täällä on todellisia ihmisiä, jotka äänestävät republikaaneja! Täällä ihmiset oikeasti asuvat asuntovaunuissa! Mikään ei ole suurempaa amerikkalaisessa pikkukaupungissa. On yksi katu, yksi iso marketti, toistensa näköisiä harmaanvalkoisia taloja rinteillä niiden ympärillä. Pubissa biljardipöytien ympärillä on niin tutun näköisiä nuoria miehiä, että alan vaistomaisesti pälyillä, onko pöydissä lukioaikaisia heiloja. Heillä on samanlaiset lippalakit, samanlaiset eleet ja kasvot. Miten helpon oloisesti nämä erilaiset elämät ovat niin lähellä toisiaan. Vielä aamulla istuin bussissa ja kuuntelin kolmen koulutytön äänekästä draamaa (tunnustan: hiljensin iPodini): yhtä syytettiin aasialaisen syntyperänsä halventamisesta, yhden äiti oli paranoidi, yhden serkku oli menettänyt neitsyytensä ennen häitä. Lempiravintolani omistaja ei tiedä nimeäni, mutta kysyy aina, mitä vanhemmilleni kuuluu ja kutsuu minua siskoksi. Iltapäivän bussissa taas istuu pelkästään vaaleita tai punatukkaisia ihmisiä, jotka eivät turhia puhele. Harvoin mistään tehdään numeroa. Se rauhoittaa minua sanomattomasti. Ehkä siksikin, että täällä minun on jatkuvasti tiivistettävä oma maani ja kulttuurini vartin kokoiseksi paketiksi. Amerikkaa ei voi, sillä ei ole paikallisuutta. Tuliaisiksi täältä olen päättänyt tuoda korealaisia Poki Poki -suklaatikkuja. Ne ovat lähimpänä minun kokemustani paikallisesta herkusta.

Kun lopulta näen ensimmäistä kertaa Tyynen meren, tuntuu, että voin lopullisesti antaa periksi Amerikalle. Se onkin aika pieni, ei se aio syödä minua suihinsa. Seison vesirajassa niin pitkään, että litteä aalto kirii minut kiinni ja kastelee tossuni. Olen tullut niin kauas, enää ei tarvitse jatkaa matkaa.
Kaupunkiin palattuani istun bussissa, onnellisena siitä, että olen taas kotona. Iltapäivän aurinko paistaa Capitol Hillin puiden ja köynnösten lomasta, bussi kipuaa jyrkkää mäkeä työläästi mutta vakaasti, huvikumpumaisten talojen kuisteilla on niitä poikia, flanellipaitoja, kahden käden sormet eivät riitä. On maanantai, kiiretöntä, niin raukeaa ja lämmintä. Hetken etsin iPodistani Jeff Buckleya, mutta sitten ajatus alkaa huvittaa. Minulla on hame ja pienet kengät, tukkani on kevään vaalentama. Kirpputorilla hipaisen ohimennen vihreää ruutupaitaa ja jätän sen rekkiin. Minun ei tarvinnut muuttua, eikä sinun.

Lumen taju

Millä nimellä tuota nyt sitten kutsutaan? huokaa yksi opiskelijoista englannin historian tunnilla. Kevätpölyisen ikkunan takana kuusenoksien päälle lätsähtelee märkiä, suuria lumihiutaleita. Meitä tässä huoneessa olijoita yhdistää enemmän tai vähemmän nörttimäinen ihastuksemme englannin kieleen, joten täällä kaikki on kielellistä, jopa sää.

Normaaleina vuosina tässä kaupungissa ei sada lainkaan lunta. Vuoden 1951 lumisesta joulusta löysin jopa postikortin. Mutta tämä talvi, se on ollut, kuten minulle jatkuvasti hoetaan, aivan suomalainen. Joulun aikaan valkeaa kesti yli kaksi viikkoa, ja totta totisesti kaupungista tuli talven ihmemaa: bussit lakkasivat kulkemasta, sivukatuja ei aurattu, sulava vesi romahdutti kattoja. Kun kahlasin autioilla, loskaisilla kaduilla kolme kerrosta välikausivaatteita ylläni kohti kahdenkymmenen korttelin päässä olevaa lähintä käytössä olevaa bussipysäkkiä ja katsoin, miten autoparat omituiset kettinkiviritykset renkaissaan koettivat puskea ylämäkiin (täällä kaikki mäet ovat niitä), minulle tuli syyllinen olo. Olin varmasti mennyt ajattelemaan, ehkä sanomaan ääneenkin, että kaipaan Suomen talvea. Englannin luokassa joku muistaa äkkiä suomalaisen: teillähän on varmasti kymmeniä nimiä lumelle, niin kuin eskimoilla. Kyllä. Ja minä muistan vielä muutaman – ehkä ne ovat turvassa jossakin muistin lokerossa, kun niitä ei käytä (eikä niille käy kuten pannumyssylle, ensimmäiselle sanalle, jonka huomasin unohtaneeni sillä hetkellä, kun opin sen englanninkielisen vastineen.) Mutta siihen taas ei riitä minun englantini. Sitä paitsi se pitää kai kokea itse – tuprutus, narskunta, lumen kilo helmikuisella jäällä.

Se on kuin ikävä. Sille minulle on varmasti sata sanaa, molemmilla kielillä.

Viime päivinä se on taas ollut kitisevää ja kiittämätöntä lajia. Kaiken pitäisi olla hyvin: on loma, edessä matka, pelastusarmeijasta löytyivät uudet intiaanisaappaat ja sitä paitsi eihän aikaa ole enää niin paljon, kolme kuukautta, ja kevät lupaa selvästi tulla, se on jo lähettänyt narsisseja ja kolibreja minulle, kun kahvitauoilla kävelen päivisin kampuksen halki! Mutta minä tahdon vaan mennä kotiin, omaan huoneeseeni, lukea suomalaisia kirjojani ja haaveilla kodista. Nyt siellä istutaan perjantai-iltaa ja jutellaan, jutellaan loputtomiin, ja nauretaan! Päivisin valo on huimaavan kirkas, voi mennä jäälle kävelylle, ja pajunkissat ovat tulleet esiin! Ja kangaskaupan ikkunoissa on ihan uusia printtejä, joista minä en tiedä mitään – enkä tiedä, mitä levyjä ystävät kuuntelevat juhlissa. Ja he menevät tanssimaan! Aika pysähtyy, sillä omassa huoneessani minä osaan ajatella vain lähtöä, ja Helsinki-Vantaan lentoasemaa, jonka muistan sinisenä, valkoisena, lasisena, hiljaisena.

Pahin ikävä on sukua sille, jota tunsi, kun lapsena lähti yökylään ja muun talon nukahdettua valvoi yksin vieraassa ja oudon tuoksuisessa sängyssä tyyny itkusta märkänä. Madison, Wisconsin elokuun 27. päivä viime vuonna: Olen matkustanut 31 tuntia pohjoisesta Suomesta Helsingin ja Munchenin kautta Chicagoon, jossa olen seissyt viisumijonoissa, laukkujonoissa ja terminaalijunissa talvitakki päällä ja ilman vettä kaksi tuntia. Kun lopulta pääsen näkemään itseni lentokentän vessan peilistä, näytän kuolleelta. Silmäni ympärykset ovat mustat, iho vahamainen ja kaikki neste kehostani on haihtunut. Olen Yhdysvalloissa.
Sillä hetkellä ajattelen, että jos ihmeitä vielä riittää, senkin jälkeen, kun olen ehtinyt Munchenissä koneeseen, ja laukkunikin ovat!, ja selvinnyt tullista ilman mitään kauheaa, kenenkään huutamatta minulle, minkään paperin menemättä hukkaan, ja vielä pääsen Madisoniin hotellihuoneeseeni kokonaisena pakettina matkatavaroideni kanssa, olen maailman onnellisin.

Mutta Madison, Wisconsin ei ole paras mahdollinen ensinäkymä Amerikkaan. Sen lentokenttä on kauttaaltaan beige ja laventelin värinen sekä pehmustettu. Sen keskuskatu on täynnä autoja ja niiden palvelemiseen tarkoitettuja liikkeitä sekä sitä outoa, muovista söpöestetiikkaa, jota mukaillen täällä rakennetaan yleensä kahvilat ja ostoskeskukset. Se on tietysti liian kuuma suomalaiselle, joka on lähtenyt matkaan talvitakissaan, ja täynnä heinäsirkkoja. Kun tulen lopulta huoneeseeni, on vielä päivä, mutta minun maailmastani ovat luiskahtaneet vuorokauden ajat hukkaan. Minun puhelimeni ei toimi. Minulla ei ole tietokonetta. Minun on saatava jostakin kuulumaan ihmisten ääniä, jotta tiedän, että en ole missään viimeisellä rannalla! Yritän avata television, mutta se ei onnistu, ellen tahdo maksaa vähäisistä dollareistani. Kävelen huoneessa edestakaisin kuin häkissä. En tiedä, onko minulla nälkä tai jano ja väsyttääkö minua – kaipaan vaan ihmistä, joka puhuisi minulle, enkä siedä ajatusta siitä, miten pitkän matkan ja ajan takana koti on.

Jossakin vaiheessa olen nukahtanut jonnekin raskaan päiväpeiton ja koristelakanan väliin ihmetystä herättävässä vaatetuksessa. Havahdun kello viideltä aamulla valoon ja hiljaisuuteen. Suoraa päätä alan itkeä, huutaa kovaan ääneen. Ehkä viereisessä huoneessa nukkuu jonkun äiti, joka kuulee ja tulee soittamaan minun kotiini.

Tämä on englannin kurssin viimeinen tunti. Viimeisen viidentoista minuutin aikana räntä on lakannut ja aurinko tullut esiin. Meillä ei ole tänäänkään tarpeeksi aikaa, emme ole vielä lähelläkään uuden universaalin kielipolitiikan kehittämistä, lukemattomien sanojen etymologia on selvittämättä – puhumattakaan siitä päivittelyn määrästä, jota vielä riittäisi undergarduate-opiskelijoiden puheesta tekemistämme havainnoista ja valley girl -aksentista. Luokasta lähdettyämme tulemme hukkumaan kampuksen ihmismassoihin, emmekä enää koskaan tapaa. Hyvästelemme hämmästyneinä – miten aika menikin niin nopeasti. Sitä emme sentään sano, että tulee ikävä.