House Mouse

Lähtööni on kuukausi ja 29 päivää. Aikaa ei enää voi laskea kuukausissa, on laskettava päivissä.

Minä olen ehkä sittenkin Beth.

Pikku naisia -elokuvassa on keskustelu, joka vaivaa minua aina. Sen käyvät Jo ja Beth, Bethin sairasvuoteella, eikä sitä ole sellaisenaan L.M. Alcottin kirjassa.

Jo’han on sisaruksista se, joka lukijankin pitäisi olla. Vaihtoehdot ovat vähissä, eivätkä ne ole kovin varteenotettavia – miten suomalainen tyttölukija, noin vuonna 1993, voisi samaistua pelkästään naimisiin haluavaan Megiin? Amy puolestaan on pelkkä ääliö. Sen sijaan Jo – hän on hauska, älykäs, rohkea (hiustenleikkauskohta!!). Elokuvassa häntä esittää Winona Ryder, eikä 1990-luvulla tiedetty maailmassa olevan mitään ihanampaa kuin Winona Ryder. Mutta ennen kaikkea, Jo haluaa seikkailuun, maailmalle.

Jo siis istuu kiltin, piinallisen ujon ja keuhkokuumeisen Bethin sairasvuoteella, ja puheenaiheena ovat Jo’n mahdolliset ja mahdottomat matkat suuriin kaupunkeihin ja toisiin maihin. Jo säälii vuoteeseen vangittua sisartaan. Silloin Beth sanoo jotakin, minkä sanomiseen minun rohkeuteni ei riittäisi ikinä. Ei ainakaan tämän maailman Jo-tyttöjen edessä.

Kaikista eniten haluan olla kotona, sanoo Beth. En toivo pääseväni mihinkään muualle.

Minä ymmärrän Bethiä täysin, ja se on kamalaa. Tässä suuressa maailmassa on haluttava lähteä, niin kuin Jo, odottaa vain tulevia lähtöjä ja pääsemisiä uusiin paikkoihin. Bethinä olijan osa on kuolla kotiinsa! Mutta kaikkein ihaninta on olla kotona. Omissa nurkissa, omien tavaroiden uneliaassa seurassa, samanlaisina toistuvissa päivissä ja illoissa. Kirjassa Beth turhauttaa minua suunnattomasti. Mutta oikeassa maailmassa minä pidän eniten kotihiiristä.

Hiirestä itsessään on vain vaikea pitää. Nyt, päivien päässä lähdöstä, se vikisee ja vikisee korvissani ärsyttävästi.