Kevät on tyttö, se tuoksuu sokerilta eikä saa unta

Yhtenä keväänä menimme uimaan sulaan rantaveteen ennen jäiden lähtemistä. Vesi oli korkealla, sillan päällä, ja karheat laudat tuntuivat vedenalaisina oudoilta paljasta jalkaa vasten. Jääonkaloiden välissä ui hauenpoikanen.Yhtenä keväänä menimme yöksi mökille. Teimme vintille viiden pojan ja tytön siskonpedin. Minulla oli raidallinen uimapuku. Muistaakseni se oli ensimmäinen kerta, kun kukaan poika sanoi, että olimme nättejä.

Yhtenä keväänä sain neljä laudaturia ja ompelin koko yön punaista kellohelmaista hametta, ilman kaavoja. Kun lopetin, oli aamuyö ja aurinko paistoi kirkkaasti rullaverhon takana. Keittiössä äiti leipoi kukan, sydämen ja shakkiruudun näköisiä pikkuleipiä. Yhtenä keväänä juhlissa oli sata ihmistä. Seuraavana aamuna heräsin varhain, enkä tuntenut kaikkia patjoilla ja sohvilla nukkuvia. Vain yksi vieras oli hereillä. Kävelimme puistoon, tyhjä kaupunki oli viileä ja valoisa, täynnä sievää paperiroskaa.

Yhtenä keväänä herään aamulla, enkä tiedä, missä olen. Ulkona on jo valoisaa. Pitäisikö minun olla jo toimistossa, luennolla, lentokoneessa? Sydän hakkaa raskaasti. Raotan verhoa, pihalla auringonkukan hahtuvat täyttävät ilman, ja muisti palautuu: On lauantai. Yöllä olimme tanssimassa, kävelimme toisesta kaupunginosasta. Ei tarvitse tehdä mitään. Päiviä on jäljellä, mutta vähän.

No More I Love Yous

En tiennyt, että kaukana kotoa tulee kuolemanpelkoiseksi. Ikävään sekin kai liittyy. Entä jos tänään jään auton alle, entä jos kuolettava virus iskee? Pitäisikö pitää taskussa kirjeitä kotiin lähetettäväksi? Vievätköhän ne minua edes sairaalaan, minun vakuutukseni on olematon. Miten minut voidaan edes tunnistaa, entä jos vain katoan?

Minun ei pitäisi katsoa niin paljon televisiota, ei ainakaan tällaisia ohjelmia. Aamupalan ja tukan kuivaamisen seuraksi pidän päällä aamushowta. Luulin aluksi, että se on ihan harmiton ja tyhmä, niin kuin Suomessa, siltä se näyttää: toimittajat ovat asiallisen lämpöisiä, uutisten välissä on vaaleanpunaisia ja mintunvihreitä pesupulverimainoksia.

Oikeasti kaikesta löyhkää kalma: jokainen aamu on täynnä tarinoita kadonneista teineistä, lapsimurhista, synkistä salaisuuksista. Monta kuukautta ehdin ihmetellä, minne se kaikki on kadonnut, sillä totta tosiaan Amerikassa on helpompaa elää tietämättömänä kaikesta tästä kamalasta, hullusta ja tyhjänpäiväisestä, mistä Suomessa tiedämme kaiken. Amerikkalaiset ystäväni tietävät tarpeeksi ja liikaa, siksi he ovat lopettaneet uutisten katsomisen jo kauan sitten eivätkä oikein tiedä, mitä Paris Hilton tekee.

Miksi en voi lopettaa aamu-uutisteni katsomista? Niiden ihmeellinen amerikkalainen gotiikka on saanut minut pauloihinsa. Ensimmäinen aamunvaloisa kuva ruudulla lupaa ihanaa herätystä, kaunista säätä ja kaikkea kevyttä. Ja sitten aivan kuin Willy Wonkan suklaatehtaassa pastellisen pinnan alta paljastuu kauheita. Ne ovat täydellinen amerikkalainen klisee, joka toistuu joka aamu kulumatta lainkaan.

Me muualta tulleet rakastamme kliseitä, juuri se erottaa meidät oikeista amerikkalaisista. Riippumatta siitä kuinka kauan olemme täällä olleet, Amerikka on meille vähintään yhtä paljon fiktiota kuin oikea paikka, jossa nukumme, heräämme, liikumme. Kerta toisensa jälkeen me haluamme kuvata itsemme Coca-Colamainoksen, vapaudenpatsasjäljennöksen, ison auton, vilkkuvien valojen, räikeän pinkin, kasinon, hampurilaisen, suikulaisen postilaatikon, jalkapallomaskotin, murhapaikan, kuolevan näyttelijän, pilvenpiirtäjän, valkoisen aidan, collegepuseron, kirsikkapiirakan kanssa. Me haaveilemme automatkasta kaiken tämän halki, me haluamme tavata Madgen, joka työskentelee tarjoilijana dinerissa ja käyttää liikaa sinistä luomiväriä, sekä hänen viiksekkään miehensä Vinnyn.

Meidän ympärillämme kaikki on kuitenkin sangen tavallista. Kun istuu aamulla ruuhkabussissa toisten joukossa, kun kulkeutuu ihmisvirran mukana omaan arkiseen toimistoonsa, omaan kotoisaan ruokalaansa, omaan jokapäiväiseen kahvilaansa ja ruokakauppaansa, on vaikea erottaa, mikä täällä olemisessa lopulta on erilaista kuin kotona.

Ymmärrän sen vain miettimällä, miten minulle kävisi, jos kaikki muu katoaisi. Jos kotia ei enää olisikaan. Ystävät kirjoittavat kirjeissään: oletko muuttunut, entä jos oletkin toinen, kun palaat, ja minä mietin omaa tavallista elämääni täällä ja omaa suomalaista arkisuuttani, ja hymyilen vain heidän huolelleen. Mutta entä jos en vain huomakaan, että olen toisenlainen? Juuri eilenkin joku tuntematon pysäytti kadulla ja sanoi, että näki jo kaukaa minun hymyilevän itsekseni. Ja voivathan hekin, voihan kotikin muuttua - emmekä enää sovi yhteen. Enkä enää pääse takaisin.
Kaukana kotoa kaikista läheisimpien ihmisten poissaolosta tulee käsin kosketeltavaa. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä tarkemmin minä muistan heidät: heidän äänensä ja ilmeensä, ja niiden muistamisesta sydän pusertuu kasaan, sillä sitähän minä todella pelkään, että en koskaan enää kuulisi ja näkisi niitä. Kuin kummistukset he seuraavat minua täällä minne menenkin. Mielessäni kommentoin ja selitän heille kaikkea, mitä täällä tapahtuu. Ja he vastaavat, niin kuin heille on ominaista vastata. Siksi minä eilenkin hymyilin kadulla: joku heistä sanoi minulle jotakin hauskaa.