Päästäkseni palaamaan

Poika vihelsi parvekkeelta kuin lintu
ja pudotti tytölle avaimen,

kuin lintu kun seisoin mykän pensasaidan vieressä
ja toivoin että varjeltuisin rakkaudelta.
(Sanna Karlström. Taivaan mittakaava)

Kun tulin tähän taloon ensimmäistä kertaa, oli talvi-ilta, silloilla pakkanen puri kipeästi kasvoja. Riisuin talvitakin ja tulin tähän huoneeseen, näin tämän rakkaan maiseman, koko kaupungin. Mutta luullakseni käännyin tutkimaan kirjahyllyä, vaikka en voinut lukea tai ajatella, sillä olin tuolloin hirveän rakastunut, eikä minulla ollut päiväkausiin ollut ajatuksia, aikaa, askelten painoa. En voinut katsoa silmiin enkä saattanut jäädä katsomaan tätä maisemaa. En tiennyt, tulisinko tänne enää koskaan uudestaan. Edes kotiin ei voi tulla ensimmäistä kertaa varmana kaikesta.

Herätessä mahaa kipristi, ei ollut nälkä. Ajattelin, että matkaan lähteminen on aina samanlaista. On herättävä väkisin, on väkisin edes juotava lasillinen tuoremehua. Mutta tästä lähdöstä kyllä puuttuu aiemmille elämäni lähtemisille ominainen keveys. En haluaisi ollenkaan lähteä täältä, kotoa, vaikka voin halutakin paikkaan, johon olen menossa. Tosin sitä paikkaa ei oikein tunnu vielä olevan olemassa – toistaiseksi minua on siellä odottamassa ainoastaan aikaa, ne kymmenen kuukautta. Minulla on itse printattuja matkalippuja, vähän tavaraa ja muutamia ystävällisiä viestejä Amerikasta, kaiketi aivan oikeiden siellä olevien ihmisten kirjoittamia. Lämpimin niistä lienee tämä, ja merkkeihin vihkiytyneet pystyvät lukemaan siitä, mihin olen menossa:













En ole juurikaan laskenut viimeisiä aamuja, viimeisiä ruisleipiä, Helsingin Sanomia, pullakahveja. Varsinkaan tapaamisia en ole oikein suostunut uskomaan viimeisiksi, vaikka olisin tiennytkin. Hyvästit tulevat lopulta aina yllättäen, ja kun ne yrittää vastaanottaa urheasti, onnistuukin olemaan vain kylmäkiskoinen. Kunpa mieluummin vaikka murentuisin ja sanoisin, että lähdenkin ainoastaan siksi, että sain kaikki sanomaan, että niille tulee ikävä. Ja voidakseni palata. On kestämätön ajatus, miten paljon asiat saattavat muuttua kymmenen kuukauden aikana, jos ovat muuttuakseen. Ehkä juuri siksi mieli askartelee kaiken tyhjänpäiväisen kimpussa (hankalien lentojen, matkatavaroiden painon, krääsän, kummitusten), jotta ei tarvitsisi ajatella sitä, mikä oikeasti pelottaa.

Tämä viimeinen aamu on raskas, mutta ehkä matka sitten on kevyt. Ja pian voin lopultakin kertoa siitä, mistä koko ajan piti: että se paikka todella on olemassa. Väliimme tulee meri ja vuoria; vain yksi meri ja joitakin vuoria.

Bad, bad, bad

Minä pilailin eilen asian kustannuksella. Naureskelin ja olin kauhean rohkea. Yöllä ne tulivat. Ne pitivät minua valveilla, ja kun vaivuin hetkeksi uneen, ne olivat odottamassa minua sielläkin.

Tein karmean löydön. Päivänvalossa sanoin sitä ihanaksi löydöksi, hihkuin ja ilakoin: 45 kilometrin päässä tulevasta kodistani on Twin Peaks! Oikeasti siis pikkukaupungit Snoqualmie ja North Bend, mutta valokuvat kertovat kaiken: se putous, se sama saha, se rautatiesilta, nuo pimeät vuoret, harmaat tiet ja punapuut. Tuo uninen valo, joka näyttää äkkiseltään syksyiseltä, mutta onkin jotakin aivan muuta. Ja Double R Diner, jossa ihan oikeasti tarjotaan ”cherry pie and a damn fine cup o’ coffee”! Tuonne me menemme, hihkuin ja selasin North Bendin motellilistaa: hirveitä mörskiä, outoja hajuja, palaneita lamppuja, omituista ja huonoa palvelua. Oi!

Viisivuotiaana näin kauhean unen, jonka jälkeen maailma tuntui viikkokausia hyiseltä ja turvattomalta. Kävi selväksi, että tässä maailmassa minä olen pelkääjän paikalla: pienikin kauhea impulssi aiheutti minussa kauheaa painoa jossakin rintalastan alla ja jäätävän hiostavia valveöitä. Miten yksin sellainen pelkääjä on. Sillä nämä pelot eivät olleet järkeviä (kuten murhaajat, sodat, isot koirat), eivätkä ne menneet pois, vaikka äiti olisi nukkunut vieressä niin isona, hengittävänä ja päivän maailmaan kuuluvana. Minä olen nimittäin aina pelännyt mörköjä. Tai, jotta sanan herttaisuus ei hämäisi: tuijottavaa katsetta, ikkunan takana seisojia, jotakuta, joka seisoo pimeässä huoneessa. Pikku Pelkuri ryhtyi määrätietoisesti taistelemaan niitä vastaan: päätin, että pysyisin tyystin erossa pimeästä puolesta. Kädet silmillä tai kädet korvilla – minua ei koskaan hävettänyt kieltäytyä kuuntelemasta, näkemästä tai kuvittelemasta mitään pelottavaa, mitä eteeni yritettiin asettaa. Tein turvallisia kulkureittejä, joihinkin paikkoihin (vanhoihin taloihin – jopa ystävien koteihin) kieltäydyin yksinkertaisesti menemästä. Kummitusjuttupiireistä poistuin aina viileästi, ja sanomattakin on selvää, että jätin tutustumatta valtavaan määrään jokatytön ja -pojan populaarikulttuuria.

Mutta eräs kauhea ja pelottava lävisti pienen kummitussoturin haarniskan. Helppoahan on kääntää kylmä selkänsä sellaiselle typeryydelle ja veriselle suttuisuudelle kuin Painajaiset Elm Streetillä, Salaiset kansiot tai mikä tahansa Stephen Kingin kirjoittama. Ovelin pelko on kaunista. Pimeän hehkua.

Se alkoi siis enkelimäisellä musiikilla ja pehmeillä kuvilla, joissa ilta-auringon valo on lempeää: valpas lintu havupuun oksalla, sitten kone hioo sahan teriä kauan, oudon ja hypnoottisen kauan kestävässä kuvassa. Istun syvemmälle sohvaan: kaikki lupaa hyvää. Vuoristoisia, havumetsäisiä amerikkalaisia maisemia. Kauniita ihmisiä, joissa on vangitsevaa ja salaperäistä herkkyyttä – ihanin, ihanin Audrey Horne kynähameessaan, upottavine silmineen ja huulineen! Ja että minä toivon, että Audrey Horne saa agentti Cooperin, vaikka se on väärin, ja toisaalta, että minä saan hänet, ja tässä on jotakin kamalan väärin. Yö laskeutuu Twin Peaksiin, ja joku menee paikkaan, johon ei pitäisi – tai sama se, vaikka joku toinen pysyisi kotonaan. Kuin niinä pienen tytön kauheina öinä: turvaa ei ole.

Vielä tänäkin päivänä Twin Peaks on minulle kaunein ja sielukkain koskaan tehty tv-sarja. Vielä tänäkään päivänä en ole antanut David Lynchille anteeksi siihen sisältävää kauheaa ansaa. Enkä vielä tänäkään päivänä, kaiken jo monta kertaa kokeneena, osaa vastustaa sitä. Päivän rohkea ja hirtehinen minä voi puhua siitä loputtomiin, etsiä sitä internetistä, availla uhmakkaasti mustia ja räikeänvihreitä sivuja ja YouTube-klippejä. Ja pieni kummitussoturi, se ei voi mitään, paitsi odottaa tulevaa yötä, johon kaikki se, mitä pimeän hehkun lumoama hullu on sanonut ja tehnyt, tulee seuraamaan.

Pieni kummitussoturi pysyisi kaukana North Bendistä ja Snoqualmiesta. Mutta luulenpa, että olen rakastunut, sanon minä ja hymyilen. On vielä valoisaa.

Men, girly phases

Itse asiassa lähden Amerikkaan miehen perässä. Hänen nimensä on Raymond. Hänet on haudattu etelään tulevasta kotikaupungistani. Samassa osavaltiossa on myös hänen synnyinpaikkansa ja lukemattomat muut pienet paikat, joista hän on minulle kertonut: työpaikkoja, kalapaikkoja, hyviä ja huonoja paikkoja. Hän on liikkunut paljon, myös muihin läntisiin osavaltioihin. Se ei ole tavatonta – sanotaan, että amerikkalaiset muuttavat usein. Raymond ei siis välttämättä ole mikään kulkijapoika. Minun mielikuvissani hän on sellainen amerikkalainen mies, joka ei koskaan matkusta kotimaansa ulkopuolelle.

Se ei kyllä ole hänen tekstiensä perusteella totta. Eräässä runossa hän matkustaa junalla Euroopassa. Sitä on vaikea kuvitella, mitä ihmettä hän täällä tekisi – ei hän ole mikään romanttinen Pariisin-kävijä ja kahviloissa istuskelija. (Kahvia hän juo minun mielestäni vain aamulla. Äreänä, huonosti nukkuneena. Oman pöytänsä ääressä. Yksin.) Kuitenkin kohtaaminen, josta hän runossaan kertoo, on minun kuvitelmissani mahdollinen:

How much do writers make? she said

first off

she’d never met a writer

before

Not much I said

they have to do other things as well

Like what? she said

Like working in mills I said

sweeping floors teaching school

picking fruit

whatnot

all kinds I said

In my country she said

someone who has been to college

would never sweep floors

Well that’s just when they’re starting out I said

all writers make lots of money

Write me a poem she said

a love poem

All poems are love poems I said

I don’t understand she said

It’s hard to explain I said

Write it for me now she said

All right I said

a napkin/a pencil

for Semra I wrote

Not now silly she said

nibbling my shoulder

I just wanted to see

Later ? I said

putting my hand on her thigh

Later she said

(Raymond Carver: For Semra, with Martial Vigor)

Lopuksi Raymond ja Semra riitelevät. Tietysti: amerikkalainen Raymondini. Ei minunkaan alun perin pitänyt lähteä Amerikkaan, ei varmasti. Raymond on roikkunut mukanani nyt jo useamman vuoden, seurannut perässä matkoilla ja muuttolaatikoissa. Aluksi kaikki oli kevyttä ja hauskaa, jos nyt mistään Raymondin kanssa voi niin sanoa: Minä nautin hänen tekstiensä seurasta. Amerikkalaisuuden kokemuksina ne olivat uudenlaisia, arkisia, hiljaisia, pienieleisiä, naurettavia. Suomalaisille tekstit ovat ilmeisesti olleet yleensä ottaen helppoja. Mielikuvituksettomasti voisi sanoa, että niissä on jotakin kaurismäkeläistä – vaikka ainakin niiden hauskuus, jos sitä löytää, on mielestäni laadultaan hyvin erilaista. Hieman minua vanhemman lukijasukupolven piirissä Raymond on kai jonkinlaisessa kulttimaineessa, miehille hän on varsinkin hyvä kirjailijajätkä (mutta minun ikäisiäni tai nuorempia naisia ei hänen kirjojensa ympärillä enää pyöri, ajattelen mustasukkaisen onnellisena).

Sitten kaikesta piti kuitenkin tehdä kauhean vakavaa. Raymondista tuli minun graduni aihe. Vietimme liikaa aikaa yhdessä, mikään ei edennyt, toistemme tavat alkoivat ärsyttää: Raymond juo liikaa, Raymond ei osaa sanoa sanottavaansa kerralla, Raymond kukkoilee. Ja minä sorkin ja pakotan häntä. Pilailen hänen kustannuksellaan, kerron hänestä nöyryyttäviä paljastusjuttuja. Olen hölmö ja nuori, esitän kaikkitietävää. Raymond meinasi kääntää minulle selkänsä, minä olin lähteä ovet paukkuen.

Mutta tunsimme toisemme jo läpikotaisin. Minussa alkoivat herättää hellyyttä Raymondin kertomukset elämästään ja kotiseudustaan. Niin mielessä alkoi poltella ajatus lähdöstä Amerikkaan. Kun lopulta istuin haastattelussa, minulta kysyttiin, miksi tahdon juuri kyseiseen kaupunkiin, ja minua punastutti sanoa: Raymond on siellä.

Muuten en ole juurikaan puhunut Raymondista tänne jääville ihmisille. Tiedän valmiiksi, mitä sellaisesta täällä sanottaisiin. Hankalaa, että sydämeni hakkaa kiihkeästi myös eräälle toiselle miehelle, joka ei juuri perusta tulevasta kodistani. Hän on maleksinut kotonani tänä kesänä lähes joka päivä, Morrissey, tuo tumma poika. Hän on surumielinen, eurooppalaisen pöyhkeä, hurmaava. Mutta myös kauhean kärkäs sanoissaan:

America /your head’s too big/ because
America / your belly’s too big
and I love you / I just wish you’d stay where
you is / in
America / the land of the free, they said
and of opportunity / in a Just and Truthful way
but where the President
is never black, female or gay
and until that day
you’ve got nothing to say to me

(Morrissey: America is not the World)

Nämä miehet, rakastan heitä. Ja tiedän, että jos saisin heidät saman pöydän ääreen, he kyllä pitäisivät toisistaan. Miehet ovat sillä tavalla viisaampia ja suurisydämisempiä kuin naiset.

Lähtööni ei ole enää kuukauttakaan. Valmisteluni ovat olleet vähän niin ja näin, mutta yhden suuren, amerikkalaisen ja miehekkään teon olen tehnyt: katsonut Kummisetä-trilogian kahdessa vuorokaudessa. Olihan se ihanaa, ja hauskaa, mutta minun Coppolani on kyllä aina ja ikuisesti Sofia (ja Sofia saa anteeksi myös kaiken Kummisetään liittyvän, no question). Unohdan nyt miehet: asettakoon Amerikka mieluummin tielleni Virgin suicidesin Lisbonin sisaruksia, tuntukoot suurkaupungit Lost in Translationin melankolisilta unilta. Mutta mitä kertookaan Lost in Translationin Charlotte itsestään: ”I just don’t know what I’m supposed to be. I tried to be a writer, but I hate what I write. I tried taking pictures but it was just mediocre. Every girl lives through photography phase. You know, like horses. You take stupid pictures of your feet.”

Charlotten olisi pitänyt ryhtyä blogin kirjoittajaksi.