Päästäkseni palaamaan

Poika vihelsi parvekkeelta kuin lintu
ja pudotti tytölle avaimen,

kuin lintu kun seisoin mykän pensasaidan vieressä
ja toivoin että varjeltuisin rakkaudelta.
(Sanna Karlström. Taivaan mittakaava)

Kun tulin tähän taloon ensimmäistä kertaa, oli talvi-ilta, silloilla pakkanen puri kipeästi kasvoja. Riisuin talvitakin ja tulin tähän huoneeseen, näin tämän rakkaan maiseman, koko kaupungin. Mutta luullakseni käännyin tutkimaan kirjahyllyä, vaikka en voinut lukea tai ajatella, sillä olin tuolloin hirveän rakastunut, eikä minulla ollut päiväkausiin ollut ajatuksia, aikaa, askelten painoa. En voinut katsoa silmiin enkä saattanut jäädä katsomaan tätä maisemaa. En tiennyt, tulisinko tänne enää koskaan uudestaan. Edes kotiin ei voi tulla ensimmäistä kertaa varmana kaikesta.

Herätessä mahaa kipristi, ei ollut nälkä. Ajattelin, että matkaan lähteminen on aina samanlaista. On herättävä väkisin, on väkisin edes juotava lasillinen tuoremehua. Mutta tästä lähdöstä kyllä puuttuu aiemmille elämäni lähtemisille ominainen keveys. En haluaisi ollenkaan lähteä täältä, kotoa, vaikka voin halutakin paikkaan, johon olen menossa. Tosin sitä paikkaa ei oikein tunnu vielä olevan olemassa – toistaiseksi minua on siellä odottamassa ainoastaan aikaa, ne kymmenen kuukautta. Minulla on itse printattuja matkalippuja, vähän tavaraa ja muutamia ystävällisiä viestejä Amerikasta, kaiketi aivan oikeiden siellä olevien ihmisten kirjoittamia. Lämpimin niistä lienee tämä, ja merkkeihin vihkiytyneet pystyvät lukemaan siitä, mihin olen menossa:













En ole juurikaan laskenut viimeisiä aamuja, viimeisiä ruisleipiä, Helsingin Sanomia, pullakahveja. Varsinkaan tapaamisia en ole oikein suostunut uskomaan viimeisiksi, vaikka olisin tiennytkin. Hyvästit tulevat lopulta aina yllättäen, ja kun ne yrittää vastaanottaa urheasti, onnistuukin olemaan vain kylmäkiskoinen. Kunpa mieluummin vaikka murentuisin ja sanoisin, että lähdenkin ainoastaan siksi, että sain kaikki sanomaan, että niille tulee ikävä. Ja voidakseni palata. On kestämätön ajatus, miten paljon asiat saattavat muuttua kymmenen kuukauden aikana, jos ovat muuttuakseen. Ehkä juuri siksi mieli askartelee kaiken tyhjänpäiväisen kimpussa (hankalien lentojen, matkatavaroiden painon, krääsän, kummitusten), jotta ei tarvitsisi ajatella sitä, mikä oikeasti pelottaa.

Tämä viimeinen aamu on raskas, mutta ehkä matka sitten on kevyt. Ja pian voin lopultakin kertoa siitä, mistä koko ajan piti: että se paikka todella on olemassa. Väliimme tulee meri ja vuoria; vain yksi meri ja joitakin vuoria.