Amerikassa on hiljaista.
Kunnes kissat aloittavat yöllisen takaa-ajonsa portaissa.
Kunnes autonovet kolahtavat naapuripihalla ja kuorma-auto ajaa kapealla tiellä, niin lähellä, että koko pieni talo helisee. Kunnes televisiossa alkaa Sesame Street, kunnes teepannu viheltää liedellä, jota opin ymmärtämään vasta toissapäivänä. (Tuloyönä viesti pöydällä kertoi: ” Dear Semra. I believe the machines x, y and z are self-explanatory.” Eivät ole, harva asia täällä on. Koneiden suhteen mina olen taas lapsi. Ja tämän maan.)
Aamuisin aurinko paistaa viistosti kotikadulleni, jossa nuokkuvat raskaat kasvit ja kissat loikoilevat portailla ja kukkapenkeissä. Ennen isolle kadulle astumista laitan korviin kuulokkeet. Eurooppalaista musiikkia. Minua pelottaa vielä, mutta nämä laulut kannustavat minua, kun astun bussiin: ranskalaiset, ruotsalaiset, brittiläiset, espanjalaiset äänet sanovat mene, mene vaan, kun istun amerikkalaisten keskellä kaikessa suomalaisessa hailakkuudessani ja vaimeudessani. Niin ne ovat tehneet matkani alusta asti: Sexy Boy pohjoispohjalaisessa yössä, kun itkusta ei ole meinannut tulla loppua ja pimeällä pellolla on äkkiä seissyt kaksi hirveä, nainen ja mies. Familiar Feeling ja Morrissey kaikissa niissä koneissa Amerikan, Suurten järvien, kanjonien, suurkaupunkien ja rannikoiden yllä, ympärillä pelkkää amerikanenglantia, tätä helpon kuuloista ja itsevarmaa. Summertime Cowboy nyt, kun haparoivat jalkani taittavat kampuksen aukiota kirkkaassa paisteessa.
Ne jalat ovat iltaisin kipeät, varsinkin kantapää. Päivät ovat täynnä yritystä ja erehdystä, pieniä väärin tehtyjä eleitä ja liikkeitä. Lopulta ne ovat raskaampia kestää kuin mahdoton byrokratia, sillä virastoissa amerikkalaiset seisovat kanssasi sormi suussa. Sitä paitsi virastossakin amerikkalainen on sosiaalisempi ja viihdyttävämpi kuin eurooppalainen, puhkeaa puhumaan pienestäkin impulssista (huokauksesta, hymystä, paitaan kiinnitetystä korusta.) Kadulla haparoiva ulkomaalainen on yksinäinen, hassu lapsi. Tätä lastakin amerikkalainen sietää hienosti, sanoo todennäköisesti ”Dear, we’re all mutts.” Amerikassa on kuitenkin haparoitava ilman ulkomaalaisen otsaleimaa, avattava aksenttia pursuileva suunsa saadakseen amerikkalaiselta vapahduttavan kysymyksen: ”Where are you from, dear?” Et siis olekaan tyly tai hullu, olet muualta.
Miten erilainen olikaan matkan alku. Ensimmäiset viisi päivääni Amerikassa vietin Wisconsinilaisessa hotellissa, huumaannuttavassa eurooppalaisten, aasialaisten, afrikkalaisten ja arabialaisten kansojen sekamelskassa. Koko tämän ajan Amerikka pysyi jossakin etäällä: sen huomasi korkeintaan kaikkialla vallitsevasta ilmastoinnista (joka sairastutti eurooppalaiset tytöt), pannukakuista ja hampurilaisista (jotka eivät sopineet aasialaisten ja afrikkalsiten elimistöille) ja joka aamu ovelle ilmestyvästä U.S. Todaystä (joka poikkeuksetta jäi lukematta). Keskenämme puhuimme aksentillista, huonoa, murtuvaa, hassua, väärää, keksittyä englantia, täynnä kohteliaisuuksia, lämpöä ja myötätuntoa, sillä kaikki kaipasivat jotakin, kaikki olivat kaukana kotoa. Olimme toisillemme selkeitä palasia omista maistamme, maanosistamme ja kulttuureistamme. Viidessä päivässä sekamelskasta muotoutui turvallinen pesä, jossa jokaisella oli oma paikkansa, myös hiljaisella, tyynellä ja vakavalla skandinaavilla, joka aluksi oli kaiketi aavemainen.
Määränpään Ame
rikassa on vain yksi kieli, muuten on hiljaista.
Kunnes kissat aloittavat yöllisen takaa-ajonsa portaissa.
Kunnes autonovet kolahtavat naapuripihalla ja kuorma-auto ajaa kapealla tiellä, niin lähellä, että koko pieni talo helisee. Kunnes televisiossa alkaa Sesame Street, kunnes teepannu viheltää liedellä, jota opin ymmärtämään vasta toissapäivänä. (Tuloyönä viesti pöydällä kertoi: ” Dear Semra. I believe the machines x, y and z are self-explanatory.” Eivät ole, harva asia täällä on. Koneiden suhteen mina olen taas lapsi. Ja tämän maan.)
Aamuisin aurinko paistaa viistosti kotikadulleni, jossa nuokkuvat raskaat kasvit ja kissat loikoilevat portailla ja kukkapenkeissä. Ennen isolle kadulle astumista laitan korviin kuulokkeet. Eurooppalaista musiikkia. Minua pelottaa vielä, mutta nämä laulut kannustavat minua, kun astun bussiin: ranskalaiset, ruotsalaiset, brittiläiset, espanjalaiset äänet sanovat mene, mene vaan, kun istun amerikkalaisten keskellä kaikessa suomalaisessa hailakkuudessani ja vaimeudessani. Niin ne ovat tehneet matkani alusta asti: Sexy Boy pohjoispohjalaisessa yössä, kun itkusta ei ole meinannut tulla loppua ja pimeällä pellolla on äkkiä seissyt kaksi hirveä, nainen ja mies. Familiar Feeling ja Morrissey kaikissa niissä koneissa Amerikan, Suurten järvien, kanjonien, suurkaupunkien ja rannikoiden yllä, ympärillä pelkkää amerikanenglantia, tätä helpon kuuloista ja itsevarmaa. Summertime Cowboy nyt, kun haparoivat jalkani taittavat kampuksen aukiota kirkkaassa paisteessa.
Ne jalat ovat iltaisin kipeät, varsinkin kantapää. Päivät ovat täynnä yritystä ja erehdystä, pieniä väärin tehtyjä eleitä ja liikkeitä. Lopulta ne ovat raskaampia kestää kuin mahdoton byrokratia, sillä virastoissa amerikkalaiset seisovat kanssasi sormi suussa. Sitä paitsi virastossakin amerikkalainen on sosiaalisempi ja viihdyttävämpi kuin eurooppalainen, puhkeaa puhumaan pienestäkin impulssista (huokauksesta, hymystä, paitaan kiinnitetystä korusta.) Kadulla haparoiva ulkomaalainen on yksinäinen, hassu lapsi. Tätä lastakin amerikkalainen sietää hienosti, sanoo todennäköisesti ”Dear, we’re all mutts.” Amerikassa on kuitenkin haparoitava ilman ulkomaalaisen otsaleimaa, avattava aksenttia pursuileva suunsa saadakseen amerikkalaiselta vapahduttavan kysymyksen: ”Where are you from, dear?” Et siis olekaan tyly tai hullu, olet muualta.
Miten erilainen olikaan matkan alku. Ensimmäiset viisi päivääni Amerikassa vietin Wisconsinilaisessa hotellissa, huumaannuttavassa eurooppalaisten, aasialaisten, afrikkalaisten ja arabialaisten kansojen sekamelskassa. Koko tämän ajan Amerikka pysyi jossakin etäällä: sen huomasi korkeintaan kaikkialla vallitsevasta ilmastoinnista (joka sairastutti eurooppalaiset tytöt), pannukakuista ja hampurilaisista (jotka eivät sopineet aasialaisten ja afrikkalsiten elimistöille) ja joka aamu ovelle ilmestyvästä U.S. Todaystä (joka poikkeuksetta jäi lukematta). Keskenämme puhuimme aksentillista, huonoa, murtuvaa, hassua, väärää, keksittyä englantia, täynnä kohteliaisuuksia, lämpöä ja myötätuntoa, sillä kaikki kaipasivat jotakin, kaikki olivat kaukana kotoa. Olimme toisillemme selkeitä palasia omista maistamme, maanosistamme ja kulttuureistamme. Viidessä päivässä sekamelskasta muotoutui turvallinen pesä, jossa jokaisella oli oma paikkansa, myös hiljaisella, tyynellä ja vakavalla skandinaavilla, joka aluksi oli kaiketi aavemainen.
Määränpään Ame
rikassa on vain yksi kieli, muuten on hiljaista.
2 kommenttia:
Eikös olekin jännää, kun pääsee suuremmitta vaikeuksitta perille, kun matkalaukku odottaa kiltisti määränpäässä, kun lennot eivät olekaan myöhässä, kun peltipurkit liitävät sulavasti yli meren.
Ja on melkein vähän pettynyt olo siitä, että odotettu ja pelätty suuri seikkailu alkoikin lähes suunnitelmien mukaan, vaikka oli jo valmistautunut melomaan kaarnapurrella halki Atlantin.
P.S Saat kuule syyttää vain itseäsi siitä, että käyttämäsi maalaileva kirjoitustyyli tarttuu.
Niin, lentaminenehan on helpooa, saa olla hiljaa vaikka koko matkan. Paitsi nyt ehka Chicagon ja Phoenixin lentokentilla, joissa kannattaa huutaa ja tekeytya viela tyhmemmaksi kuin onkaan, jos haluaa loytaa mihinkaan.
Liikaa adjektiiveja, vai? Ihan kuin joku olisi joskus syyttanyt puhuvaa Semraa liiasta suoruudesta... Koeta nyt valita!
Lähetä kommentti