Lukemisista, ja tekemisistä

Voiko oikeasti mennä kampuksen puistoon kirsikkapuun alle lukemaan? Päivä oli lämmin ja kesäinen, maa oli kuiva. Minulla ei ollut vielä kiirettä mihinkään. Lähestyin kirsikkapuuta varovaisin askelin. Istuin epäröiden. Yritin kuvitella ympärilleni näkymättömän hunnun: silloin kukaan ei voisi katsoa minua ohimennessään ja ajatella, että näytän taideopiskelijalta.

Olin ollut kirjakaupassa. Tänä vuonna olen kuullut jatkuvasti, miten Amerikassa mikään ei maksa eurooppalaiselle mitään. Minä en osaa laskea, mutta kirjat eivät kyllä maksa. Paitsi jos niitä ostaa joka päivä. Ja kuinka olla ostamatta! Uutuuksia myyvät kaupat ovat loputtomia sokkeloita, joissa on osastoja, genrejä ja aiheita, joita en ole osannut edes kuvitella (jättisuuret eläimet! valituskirjekirjallisuus!). Antikvariaateissa voisi tuikata kätensä sokkona johonkin kohtaan pursuavia hyllyjä ja löytäisi todennäköisesti jotakin kauan kaipaamaansa, jonka on Suomessa voinut saada käsiinsä vain tilaamalla norjalaisesta kirjastosta. Tällä kertaa olin ostanut kolme kirjaa: kaksi Carveria ja yhden esseekokoelman – uusi suosikkigenreni – amerikkalaiselta Sarah Vowellilta.

Lymysin aurinkolasieni takana ja sormeilin laukkuni vetoketjua. Toistaiseksi kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Miksi oikeastaan olisi – yhden puun alla istui poikia, jotka soittivat kitaraa, toisen alla harjoiteltiin trapetsitemppuja, kauempana ulkoilutettiin kania. Ehdottomasti minä olin puiston vähiten taiteellisin. Leväytin kirjani esille, kaikki kolme. Otin jopa kengät pois. Kyyristyin Sarah Vowellin ylle. Aluksi hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Montanassa pasifistidemokraattina, jonka isä oli republikaani aseseppä. Älykästä, keveää, itseironista – mitään tällaista ei kirjoiteta Suomessa, eikä Vowellia varmasti ole suomennettu? Aurinko kurkkii kirjan sivuille oksien lomasta. Käyn selälleni ja näen kirsikkapuun onkaloisen ja paukamaisen rungon. Ihminen voi maata julkisesti kirsikkapuun alla ja lukea.

Tosin lukeminen ei täälläpäin ole mikään oikea harrastus. Harrastuksia ovat muun muassa: vuorikiipeily, sanskriitin opiskelu, tuuban soittaminen, spinning, kajakointi, oopperakerho, vapaaehtoinen harrastuskerhon ohjaaminen. Näitä tai vastaavia harrastuksia on kaikilla tuntemillani amerikkalaisilla vähintään yksi (ja nämä esimerkit ovat todellisia). Niitä harrastetaan vähintään kahdeksantuntisen työpäivän, opiskelun ja jokapäiväisten lounassessioiden päälle.

Lukeminen, käveleminen, istuminen ja haaveilu. Biologi, rakas kämppikseni nauraa heleästi, kun kerron, että ne ovat lempitekemisiäni. Etkö kyllästy? Eivätkö ne ole masennuksen merkkejä? Hän nukkuu öisin vain neljä tuntia. Jo kuuden jälkeen hän on kuntosalilla. Ja keväällä Helsingissä tapasin opiskelijan tästä kaupungista. Hän halusi antaa minulle vapaa-ajan vinkkejä. Mitä harrastat? Hän kysyi, ja minä vastasin: lukemista. Hän ei osannut sanoa minulle mitään.

Silti taidan rakastaa lukemista täällä vielä enemmän kuin kotona. Tai ehkä olen löytänyt sen uudelleen. Kuten kävelemisenkin: nyt sen voi tehdä keskiyöllä suurkaupungissa, kaduilla, joiden varsilla kaikki nukkuvat. Ja vuoret hohtavat outoa punertavaa valoa, lentokoneet vilkuttavat minulle. Ja istumisen, haaveilun. Silloin olen kotona.