Freak like me

Jotkut lempikirjat ovat liian henkilökohtaisia jaettavaksi. Niiden suositteleminen toisille tuntuisi itsensäpaljastelulta. Myös musiikin kanssa voi olla näin, ja elokuvien, vaikka niiden kanssa intiimiyden kokemus ei ole yhtä syvä. Tämä tietysti koskee vain minua. Jotkut ovat yksin nimenomaan musiikin tai elokuvan kanssa. Ja toisilla puolestaan on herttainen sosiaalinen lukemisen tapa: he nauravat ja selostavat lukemaansa ympärillä oleville.

Minunkaan ensimmäinen intiimi suosikkini ei ollut kirja, vaan levy. Tai oikeammin c-kasetti; soundtrack elokuvasta My Girl. Itse elokuvassa ei ollut mitään piiloteltavaa, sen näkivät kaikki varhaisteini-ikäiset tytöt, ja kaikki pitivät siitä (pojista en tiedä – he elivät vielä omaa, erillistä elämäänsä jossakin). Kohderyhmälle suunnattuja elokuvia oli tuolloin vielä varsin vähän, yleensä katsottiin uudestaan ja uudestaan Greasea tai Karate Kidiä ja yritettiin samaistua lähes aikuisiin naisiin, tai poikiin. My Girlissä pääosissa oli kiiltävätukkainen ja suurisilmäinen Anna Chlumsky, vielä selvä pikkutyttö. Ja silti romantiikkaa, ikimuistoisesti ampiaisenpistoihin kuolevan Macauley Culkinin kanssa. Miksipäs tytöt eivät olisi tykänneet. Musiikki sen sijaan, se oli 50- ja 60-lukujen amerikkalaisia ikivihreitä. Niihin liittyi nuoren tytön mielessäni jokin nolous, jota en enää pysty selvästi hahmottamaan; vaikka ehkä Wedding Bell Blues tai If yoy don’t know me by now tosiaan ovat outoja lapsen lempilauluja. En koskaan soittanut kasettia, kun ystävät tulivat kylään. Varmasti en vienyt sitä kotibileisiin (niissä kuunneltiin supersosiaalista Ace of Basea). Mutta omassa huoneessani, suljetun oven takana, My Girl Sountrack soi vuosikausia jatkuvasti. Se on minun tyttöyteni ainoa oikea soundtrack.

Kirjoista henkilökohtaisimpia minulle ovat Monika Fagerholmin kirjat, varsinkin Ihanat naiset rannalla -teosta seuranneet Diiva ja Amerikkalainen tyttö. En tiedä ketään, joka kirjoittaisi kuin Fagerholm. Hänen teostensa kertojanäänet tuntuvat yllätetyn yksinäisenä, mietteliäänä hetkenä, jolloin puhutaan vain itselle välittämättä siitä, ymmärtävätkö muut viittauksia ja käsitteitä. Tämä kertomisen tapa vetää minun mielestäni ja muististani kauan sitten kadotettua, ilahduttavaa ja järkyttävää. Kokemus ei ole se, mistä usein puhutaan samastumisena: että helpottaa ja lohduttaa, kun joku toinen ajattelee ja kokee samoin. Minulle itseni tunnistaminen Fagerholmin tekstissä on myös jotenkin noloa: kuin kertoja olisi katsonut minua niinä hetkinä, jolloin luulin olevani yksin ja tein noloja yksinäisyyden tekoja (kuuntelin huoneessani noloa musiikkia). Tästä syystä suosittelen harvoin, jos koskaan, Fagerholmia kenellekään. Fagerholmin kielestä muut voisivat lukea friikkiyteni. Ehkä en myöskään kestäisi sitä, että Fagerholmia alettaisiin rääpiä auki: mitä hänen käsittämättömästi roiskitut oudot sitaattinsa vaikkapa muka tarkoittavat, mitä ne ovat? Tai vielä pahempaa: joku selittäisi minulle hänen oudot sitaattinsa!

Joka ajattelee Ihanista naisista kuullessaan Marika Krookin napaa tai tuntee etäisesti Diivan päähenkilön (tyttönaisen, Diivalucian) ei ehkä tiedäkään, että Fagerholmin kirjoissa ei ole kyse söpöistä suomenruotsalaisista bikinipimuista, vaan friikeistä. Omituisten hylkiötyttöjen luojana Fagerholm on maailmanmestari. Amerikkalaisessa kirjallisuudessa niiden serkkutyttö on ehdottomasti Carson McCullersin Frankie Addams (The Member of the Wedding). Samaa sukua on myös Jane Campionin varhaisen ohjaustyön, Sweetien nimihenkilö. Kaikki ovat tyttöjä, jotka kuitenkin rikkovat tyttöyden universaalin ihanuuden säännön. Heistä on vaikea pitää. Sweetielle tämä puute on kohtalokas. Frankie taas pelkää kasvavansa lopulta niin suureksi kummajaiseksi, että joutuu kiertävään friikkisirkukseen. Sen sijaan Fagerholmin tytöt ovat friikkiydessään reippaita. Diivan SannaMaria Hammarskjöld on jo pikkutyttönä niin sietämättömän kummallinen, että aikuinenkin lukija syrjii häntä mielessään (hankala tunne, eikö totta?). Silti SannaMarian friikkiys on mitä julkisinta. Amerikkalaisen tytön Doris Flinkenberg ja Sandra ristihuuli löytävät friikkiydessään toisensa. Siten nämä hylkiöt eivät katselekaan seurapiireihin ulkopuolelta, vaan heidän omasta omituisesta maailmastaan tulee suljettu paikka, johon ulkopuoliset eivät pääse, vaikka yrittäisivät. Doriksen ja Sandran oudoissa romanssileikeissä uima-altaan pohjalla voisi myös aivan hyvin soida My Girl Soundtrack, täydellä voimakkuudella (Marry me Bill, I got the wedding bell blues).

Keräättekö maileja? Ja muita painajaisia

Minä taidan nukkua koko kesän ennen lähtöä. Yövuorojen ja aikaisten aamuvuorojen välillä olen nähnyt unia Amerikasta. Ne ovat harmaita, kalseita ja tympeitä arvauskuvia minun tulevan suurkaupunkini paikoista ja ihmisistä. Pessimistisiä niin kuin vain suomalainen osaa? Baudrillardin painajaisia unieni Amerikka ei muistuta – sääli sentään. Kaikkien utopioiden toteutuma, paisutettujen merkkien maailma, Amerikka spektaakkelina luontoaan myöten, sellaisissa unissa olisi hauskempaa hikoilla. Määränpääni on niin kaukana; on se, vaikka kuvittelemme asuvamme keskellä Amerikkaa. En tunnu pääsevän lähemmäs edes Internetin pelottavimmalla kalulla, Google Earthin satelliittikameralla. Sillä voin zoomata kaupunkiini, kaupunginosaani, kotikadulleni, talooni ja nähdä, että naapureilla on takapihallaan vene ja jättiläistrampoliini. Silti minun kuvitelmani eivät päästä minua edemmäs, ja illuusiottomissa unissani Amerikka on kuin lattein suomalainen taajama.

Uneliaita ja turhauttavia tunteja töissä kulutan miettimällä, miten kauas kukin tunti minut lennättää. Viikon palkalla en taida aivan päästä Müncheniin, joka on minun viimeinen pisteeni Euroopassa; siellä viivyn vain muutaman kiireisen kymmenminuuttisen ja jatkan sinne, minne Google Earthkin aina menee. Kun luen reittiä, syyllisyyteni on hirveä. Miksi olet niin kaukana? Miksi luoksesi ei pääse junalla tai polkupyörällä? Lempitarinoihini tänä vuonna on kuulunut juttu ilmastonmuutosdokumentaristista, joka kieltäytyi osallistumasta lentomatkan päässä olevaan palkinnonluovutustilaisuuteen. Se antoi minulle toivoa – jossakin on vielä sentään jotakin järkeä. Nyt on ahdistavaa. Minä en kuulukaan niihin ihmisiin. Olenkin sellainen, että nyökyttelen onnellisena, kun luen aamun lehdestä kolumnin, jossa ihmisiä vaaditaan miettimään, miksi he kuvittelevat ansaitsevansa kaiken, mitä sattuvat keksimään haluavansa. Ja sitten kuvittelen, että minä ansaitsen tämän.

Ihmiset kyllä tuntuvat vakuuttelevan joka käänteessä, että pahin on edessä vasta lentämisien jälkeen. Miksi ihmeessä lähden? Tätä ei kysytä Berliiniin tai Intiaan menijältä, sillä keskieurooppalaisia ja itämaisia unelmia ajattelemme ymmärtävämme. Suomalaisten amerikkalainen painajainen on autoja, pyssyjä, tyhmyyttä, surkeaa terveydenhuoltoa ja valkoisia hampaita. Luulevatkohan suomalaiset olevansa kovinkin pisteliäitä? Kaiken tämän ja enemmän on keksinyt Henry Miller Ilmastoidussa painajaisessaan jo 1945. ”Minun oli matkustettava noin kymmenentuhatta mailia ennen kuin sain inspiraation kirjoittaa edes yhden rivin. Kaiken sanomisen arvoisen amerikkalaisesta elämäntavasta saatoin panna kolmeenkymmeneen sivuun. Topografisesti maa on loistava – ja pelottava. Miksi pelottava? Koska missään muualla maailmassa ero ihmisen ja luonnon välillä ei ole niin täydellinen. Missään en ole tavannut niin ikävää, yksitoikkoista elämänkudosta kuin täällä Amerikassa. Täällä ikävystyminen saavuttaa huippunsa.”

Heräillessäni mietin kuitenkin, että Ilmastoidun painajaisen Henryhän on – kaiken meitä erottavan ajan ja matkankin päässä – vain se interraililta palannut sietämätön tyyppi, jonka rooliin kuuluu inhota kotiaan. Niitähän on nähty. Kuuntelen Henryä vain puolella korvalla. Painajaisetkin vaimenevat, kunhan virkistyn.