Kevät on tyttö, se tuoksuu sokerilta eikä saa unta

Yhtenä keväänä menimme uimaan sulaan rantaveteen ennen jäiden lähtemistä. Vesi oli korkealla, sillan päällä, ja karheat laudat tuntuivat vedenalaisina oudoilta paljasta jalkaa vasten. Jääonkaloiden välissä ui hauenpoikanen.Yhtenä keväänä menimme yöksi mökille. Teimme vintille viiden pojan ja tytön siskonpedin. Minulla oli raidallinen uimapuku. Muistaakseni se oli ensimmäinen kerta, kun kukaan poika sanoi, että olimme nättejä.

Yhtenä keväänä sain neljä laudaturia ja ompelin koko yön punaista kellohelmaista hametta, ilman kaavoja. Kun lopetin, oli aamuyö ja aurinko paistoi kirkkaasti rullaverhon takana. Keittiössä äiti leipoi kukan, sydämen ja shakkiruudun näköisiä pikkuleipiä. Yhtenä keväänä juhlissa oli sata ihmistä. Seuraavana aamuna heräsin varhain, enkä tuntenut kaikkia patjoilla ja sohvilla nukkuvia. Vain yksi vieras oli hereillä. Kävelimme puistoon, tyhjä kaupunki oli viileä ja valoisa, täynnä sievää paperiroskaa.

Yhtenä keväänä herään aamulla, enkä tiedä, missä olen. Ulkona on jo valoisaa. Pitäisikö minun olla jo toimistossa, luennolla, lentokoneessa? Sydän hakkaa raskaasti. Raotan verhoa, pihalla auringonkukan hahtuvat täyttävät ilman, ja muisti palautuu: On lauantai. Yöllä olimme tanssimassa, kävelimme toisesta kaupunginosasta. Ei tarvitse tehdä mitään. Päiviä on jäljellä, mutta vähän.

No More I Love Yous

En tiennyt, että kaukana kotoa tulee kuolemanpelkoiseksi. Ikävään sekin kai liittyy. Entä jos tänään jään auton alle, entä jos kuolettava virus iskee? Pitäisikö pitää taskussa kirjeitä kotiin lähetettäväksi? Vievätköhän ne minua edes sairaalaan, minun vakuutukseni on olematon. Miten minut voidaan edes tunnistaa, entä jos vain katoan?

Minun ei pitäisi katsoa niin paljon televisiota, ei ainakaan tällaisia ohjelmia. Aamupalan ja tukan kuivaamisen seuraksi pidän päällä aamushowta. Luulin aluksi, että se on ihan harmiton ja tyhmä, niin kuin Suomessa, siltä se näyttää: toimittajat ovat asiallisen lämpöisiä, uutisten välissä on vaaleanpunaisia ja mintunvihreitä pesupulverimainoksia.

Oikeasti kaikesta löyhkää kalma: jokainen aamu on täynnä tarinoita kadonneista teineistä, lapsimurhista, synkistä salaisuuksista. Monta kuukautta ehdin ihmetellä, minne se kaikki on kadonnut, sillä totta tosiaan Amerikassa on helpompaa elää tietämättömänä kaikesta tästä kamalasta, hullusta ja tyhjänpäiväisestä, mistä Suomessa tiedämme kaiken. Amerikkalaiset ystäväni tietävät tarpeeksi ja liikaa, siksi he ovat lopettaneet uutisten katsomisen jo kauan sitten eivätkä oikein tiedä, mitä Paris Hilton tekee.

Miksi en voi lopettaa aamu-uutisteni katsomista? Niiden ihmeellinen amerikkalainen gotiikka on saanut minut pauloihinsa. Ensimmäinen aamunvaloisa kuva ruudulla lupaa ihanaa herätystä, kaunista säätä ja kaikkea kevyttä. Ja sitten aivan kuin Willy Wonkan suklaatehtaassa pastellisen pinnan alta paljastuu kauheita. Ne ovat täydellinen amerikkalainen klisee, joka toistuu joka aamu kulumatta lainkaan.

Me muualta tulleet rakastamme kliseitä, juuri se erottaa meidät oikeista amerikkalaisista. Riippumatta siitä kuinka kauan olemme täällä olleet, Amerikka on meille vähintään yhtä paljon fiktiota kuin oikea paikka, jossa nukumme, heräämme, liikumme. Kerta toisensa jälkeen me haluamme kuvata itsemme Coca-Colamainoksen, vapaudenpatsasjäljennöksen, ison auton, vilkkuvien valojen, räikeän pinkin, kasinon, hampurilaisen, suikulaisen postilaatikon, jalkapallomaskotin, murhapaikan, kuolevan näyttelijän, pilvenpiirtäjän, valkoisen aidan, collegepuseron, kirsikkapiirakan kanssa. Me haaveilemme automatkasta kaiken tämän halki, me haluamme tavata Madgen, joka työskentelee tarjoilijana dinerissa ja käyttää liikaa sinistä luomiväriä, sekä hänen viiksekkään miehensä Vinnyn.

Meidän ympärillämme kaikki on kuitenkin sangen tavallista. Kun istuu aamulla ruuhkabussissa toisten joukossa, kun kulkeutuu ihmisvirran mukana omaan arkiseen toimistoonsa, omaan kotoisaan ruokalaansa, omaan jokapäiväiseen kahvilaansa ja ruokakauppaansa, on vaikea erottaa, mikä täällä olemisessa lopulta on erilaista kuin kotona.

Ymmärrän sen vain miettimällä, miten minulle kävisi, jos kaikki muu katoaisi. Jos kotia ei enää olisikaan. Ystävät kirjoittavat kirjeissään: oletko muuttunut, entä jos oletkin toinen, kun palaat, ja minä mietin omaa tavallista elämääni täällä ja omaa suomalaista arkisuuttani, ja hymyilen vain heidän huolelleen. Mutta entä jos en vain huomakaan, että olen toisenlainen? Juuri eilenkin joku tuntematon pysäytti kadulla ja sanoi, että näki jo kaukaa minun hymyilevän itsekseni. Ja voivathan hekin, voihan kotikin muuttua - emmekä enää sovi yhteen. Enkä enää pääse takaisin.
Kaukana kotoa kaikista läheisimpien ihmisten poissaolosta tulee käsin kosketeltavaa. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä tarkemmin minä muistan heidät: heidän äänensä ja ilmeensä, ja niiden muistamisesta sydän pusertuu kasaan, sillä sitähän minä todella pelkään, että en koskaan enää kuulisi ja näkisi niitä. Kuin kummistukset he seuraavat minua täällä minne menenkin. Mielessäni kommentoin ja selitän heille kaikkea, mitä täällä tapahtuu. Ja he vastaavat, niin kuin heille on ominaista vastata. Siksi minä eilenkin hymyilin kadulla: joku heistä sanoi minulle jotakin hauskaa.

Matter of Days

Olen taas myöhään kotona. En saa tarpeekseni kukkivista puista, joka puolelta esiin työntyvistä tulppaaneista, magnoliapuista, joiden alla on valkoisten terälehtien meri, auringosta, joka vielä tähän aikaan paistaa jalkapallokentän takaa siihen rinteeseen, jonka luona asun. Lämpimät, pitkät päivät harhauttavat minut luulemaan, että on kesä, ja että voin olla avoin kaikille ehdotuksille: että töiden sijasta voin mennä rantaan meksikolaisen ravintolan taakse ja katsella joen toisella rannalla olevia laiva-asuntoja, ja että minun ei tarvitse opiskella, jos joku tarjoaa minulle lippuja konsertteihin. On mahdotonta keskittyä: pian on toukokuu, pian on toukokuu!

Parvekkeen avoimen oven takana laulaa lintu, ja se laulaa koko yön. Vuokraemäntä tahtoo minut seurakseen katsomaan elokuvaa, hän kaataa pieniin sammaleenvihreisiin laseihin kermalikööriä. Sitä ei voi juoda yksin, eikä elokuvaa voi katsoa yksin, sillä hänen on saatava kommentoida, jos elokuva on juoneltaan kovin vaikea. Muuten hänen vatsansa tulee kipeäksi. Kissa istuu parvekkeen muovituolilla ja tuijottaa hämärään, ja minä katson kissaa, enkä elokuvaa. Kun tulen Suomeen, Helsingissä on valoisa kesäyö.

Pian on taas aamu, ja taas yhden kerran verran vähemmän kävelen kadun päästä päähän pysäkille ja nousen bussiin, jotta päivä alkaisi. Jos minulla on onnea, numeroa 68 ajaa se kuski, joka jutustelee mikrofoniin ja pitää tietovisaa. Viime kuussa minun korvani alkoivat erottaa, mitä hän sanoo; tässä kuussa mietin jo mielessäni, mitä vastaisin, jos uskaltaisin huudella vastauksia, niin kuin muut matkustajat.
Tämän päivän kurssilla puhuimme erään amerikkalaisen päiväkirjoista - paitsi minä tietysti vain kuuntelin. Miksi joku pitää päiväkirjaa? Ja miksi joku kirjoittaa linnuista, kukista, puista, joita näkee? Minä ajattelen: koska tämä kaikki loppuu ihan pian.

What do you do for Fun?

Ostan kolmen dollarin kenkiä.Leikin Timin ja Bjornin kanssa, en tee töitä ollenkaan.Ruksaan yli päiviä kalenterista. (Mutta hauskana päivänä unohdan ruksata. Seuraavana päivänä on ihanaa ruksata kaksi.)Pudottelen kolikoita karkkiautomaatteihin. Katson, kun surraava metallikäsi pudottaa hyllyltä hedelmätoffeeta. Pudottelen lisää kolikoita.Otan salakuvia vieraiden ihmisten koirista.Katselen ja kuuntelen vanhoja harmaita parrakkaita pörröisiä ukkeleita. (En yleensä ota salakuvia.) Bussissa istun niiden viereen, jotka eniten näyttävät omilta suomalaisilta papoilta.Pelkään Bobia. Leikin Lauraa.Ajelen busseilla, metroilla, raitiovaunuilla. Laitan kuulokkeet korville, mutta soitin ei ole päällä. Kuuntelen, mitä ihmiset taas saavat päähänsä sanoa.Etsin kaikenlaista.