Matter of Days

Olen taas myöhään kotona. En saa tarpeekseni kukkivista puista, joka puolelta esiin työntyvistä tulppaaneista, magnoliapuista, joiden alla on valkoisten terälehtien meri, auringosta, joka vielä tähän aikaan paistaa jalkapallokentän takaa siihen rinteeseen, jonka luona asun. Lämpimät, pitkät päivät harhauttavat minut luulemaan, että on kesä, ja että voin olla avoin kaikille ehdotuksille: että töiden sijasta voin mennä rantaan meksikolaisen ravintolan taakse ja katsella joen toisella rannalla olevia laiva-asuntoja, ja että minun ei tarvitse opiskella, jos joku tarjoaa minulle lippuja konsertteihin. On mahdotonta keskittyä: pian on toukokuu, pian on toukokuu!

Parvekkeen avoimen oven takana laulaa lintu, ja se laulaa koko yön. Vuokraemäntä tahtoo minut seurakseen katsomaan elokuvaa, hän kaataa pieniin sammaleenvihreisiin laseihin kermalikööriä. Sitä ei voi juoda yksin, eikä elokuvaa voi katsoa yksin, sillä hänen on saatava kommentoida, jos elokuva on juoneltaan kovin vaikea. Muuten hänen vatsansa tulee kipeäksi. Kissa istuu parvekkeen muovituolilla ja tuijottaa hämärään, ja minä katson kissaa, enkä elokuvaa. Kun tulen Suomeen, Helsingissä on valoisa kesäyö.

Pian on taas aamu, ja taas yhden kerran verran vähemmän kävelen kadun päästä päähän pysäkille ja nousen bussiin, jotta päivä alkaisi. Jos minulla on onnea, numeroa 68 ajaa se kuski, joka jutustelee mikrofoniin ja pitää tietovisaa. Viime kuussa minun korvani alkoivat erottaa, mitä hän sanoo; tässä kuussa mietin jo mielessäni, mitä vastaisin, jos uskaltaisin huudella vastauksia, niin kuin muut matkustajat.
Tämän päivän kurssilla puhuimme erään amerikkalaisen päiväkirjoista - paitsi minä tietysti vain kuuntelin. Miksi joku pitää päiväkirjaa? Ja miksi joku kirjoittaa linnuista, kukista, puista, joita näkee? Minä ajattelen: koska tämä kaikki loppuu ihan pian.