Lukemisista, ja tekemisistä

Voiko oikeasti mennä kampuksen puistoon kirsikkapuun alle lukemaan? Päivä oli lämmin ja kesäinen, maa oli kuiva. Minulla ei ollut vielä kiirettä mihinkään. Lähestyin kirsikkapuuta varovaisin askelin. Istuin epäröiden. Yritin kuvitella ympärilleni näkymättömän hunnun: silloin kukaan ei voisi katsoa minua ohimennessään ja ajatella, että näytän taideopiskelijalta.

Olin ollut kirjakaupassa. Tänä vuonna olen kuullut jatkuvasti, miten Amerikassa mikään ei maksa eurooppalaiselle mitään. Minä en osaa laskea, mutta kirjat eivät kyllä maksa. Paitsi jos niitä ostaa joka päivä. Ja kuinka olla ostamatta! Uutuuksia myyvät kaupat ovat loputtomia sokkeloita, joissa on osastoja, genrejä ja aiheita, joita en ole osannut edes kuvitella (jättisuuret eläimet! valituskirjekirjallisuus!). Antikvariaateissa voisi tuikata kätensä sokkona johonkin kohtaan pursuavia hyllyjä ja löytäisi todennäköisesti jotakin kauan kaipaamaansa, jonka on Suomessa voinut saada käsiinsä vain tilaamalla norjalaisesta kirjastosta. Tällä kertaa olin ostanut kolme kirjaa: kaksi Carveria ja yhden esseekokoelman – uusi suosikkigenreni – amerikkalaiselta Sarah Vowellilta.

Lymysin aurinkolasieni takana ja sormeilin laukkuni vetoketjua. Toistaiseksi kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Miksi oikeastaan olisi – yhden puun alla istui poikia, jotka soittivat kitaraa, toisen alla harjoiteltiin trapetsitemppuja, kauempana ulkoilutettiin kania. Ehdottomasti minä olin puiston vähiten taiteellisin. Leväytin kirjani esille, kaikki kolme. Otin jopa kengät pois. Kyyristyin Sarah Vowellin ylle. Aluksi hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Montanassa pasifistidemokraattina, jonka isä oli republikaani aseseppä. Älykästä, keveää, itseironista – mitään tällaista ei kirjoiteta Suomessa, eikä Vowellia varmasti ole suomennettu? Aurinko kurkkii kirjan sivuille oksien lomasta. Käyn selälleni ja näen kirsikkapuun onkaloisen ja paukamaisen rungon. Ihminen voi maata julkisesti kirsikkapuun alla ja lukea.

Tosin lukeminen ei täälläpäin ole mikään oikea harrastus. Harrastuksia ovat muun muassa: vuorikiipeily, sanskriitin opiskelu, tuuban soittaminen, spinning, kajakointi, oopperakerho, vapaaehtoinen harrastuskerhon ohjaaminen. Näitä tai vastaavia harrastuksia on kaikilla tuntemillani amerikkalaisilla vähintään yksi (ja nämä esimerkit ovat todellisia). Niitä harrastetaan vähintään kahdeksantuntisen työpäivän, opiskelun ja jokapäiväisten lounassessioiden päälle.

Lukeminen, käveleminen, istuminen ja haaveilu. Biologi, rakas kämppikseni nauraa heleästi, kun kerron, että ne ovat lempitekemisiäni. Etkö kyllästy? Eivätkö ne ole masennuksen merkkejä? Hän nukkuu öisin vain neljä tuntia. Jo kuuden jälkeen hän on kuntosalilla. Ja keväällä Helsingissä tapasin opiskelijan tästä kaupungista. Hän halusi antaa minulle vapaa-ajan vinkkejä. Mitä harrastat? Hän kysyi, ja minä vastasin: lukemista. Hän ei osannut sanoa minulle mitään.

Silti taidan rakastaa lukemista täällä vielä enemmän kuin kotona. Tai ehkä olen löytänyt sen uudelleen. Kuten kävelemisenkin: nyt sen voi tehdä keskiyöllä suurkaupungissa, kaduilla, joiden varsilla kaikki nukkuvat. Ja vuoret hohtavat outoa punertavaa valoa, lentokoneet vilkuttavat minulle. Ja istumisen, haaveilun. Silloin olen kotona.

Dinners with democrats

Eleanor Roosevelt sanoi minulle: Tee joka päivä yksi asia, joka pelottaa sinua.
Busseissa on helppoa, kampuksella on turvallista, kadut ovat tuttuja ja ennalta-arvattavia. Vietän näissä paikoissa taas yhden helpon päivän. Mutta kun tulen kotiin, vuokraemäntäni kutsuu minut illalliselle itsensä ja professori-kollegansa kanssa.

Hän on pitkä ja matalaääninen nainen, joka kuuntelee omassa kerroksessaan sinfonioita. Hän on vakava ja lempeä, hymähtelee lempeän toruvasti, kun katson televisiota ja uhittelen, että
vieläpä rakastan kaikenlaisia tyhjäpäisiä sarjoja. (Mutta sinähän olet kirjallisuuden opiskelija!) Hän kertoo, että ennen minua huoneessani on asunut romanialainen, joka on pelännyt kuollakseen tätä kaupunkia, ja Amerikkaa.

Minä en aio tulla siksi romanialaiseksi, vaikka nyt minua pelottaa. Naamioidun illallisille Simone de Beauvoiriksi, jotta olo olisi turvallisempi: tiukan paikan tullen voin heittäytyä hankalaksi ja eurooppalaiseksi.

Toinen professori tulee sisään ja lyyhistyy tuoliin kertomaan viimeöisestä painajaisestaan. Se koski vaaleja, tietysti. Nämä professorit ovat demokraatteja, ja he ovat tosissaan. He eivät ole valmiita vitsailemaan asiasta, joten Simone de Beauvoir yrittää pitää suunsa. Syömme luomupastaa, tässä osavaltiossa kasvaneista kurpitsoista tehtyä salaattia ja Fazerin sinistä, vaikka rouvat sanovat, että se ei ole terveellistä. He tekevät suunnitelmia pahimman varalle: toisella on sukujuuria Euroopassa, toisella Etelä-Amerikassa. He ovat valmiita lähtemään. Mutta miksi sinä halusit tulla tänne, dear?

Alakerrassa rouvat soittavat pianoa ja keskustelevat kiivaasti myöhään yöhön. En uskalla avata televisiota, en edes kirjojani.

Tässä talossa asuu toinenkin vuokralainen. Hän on amerikkalainen jatko-opiskelija, joka hymyilee valloittavasti ja tuntuu olevan aina menossa jonnekin. Hän on biologi, rakastaa sieniä, vihaa autoja, ostoskeskuksia. aseita. Hän kävelee kampukselle ja takaisin joka päivä ja tekee oman kasvisruokansa. Hän nauraa lempeästi turhamaiselle eurooppalaiselle, jolla on joinakin päivinä vähän vaikeaa, koska Amerikassa myydään vain rumia kenkiä (ja amerikkalisten jalat ovat isot!). Eräänä iltana, kun eurooppalainen on ollut taas kaiken päivää kirpputoreilla ja vintageliikkeissä, biologi pyytää hänet mukaansa opiskelijajuhliin. Se on pelottavaa, mutta silloin Eleanor taas kuiskuttaa korvaan.

Minulla ei ole aikaa pukeutua miksikään. Olemme pian toisella puolen kaupunkia, siinä kaupunginosista kauneimmassa, lämmin tuuli puhaltaa suurten ja söpöisten puutalojen välissä ja pian puutarhan ylle, lentokoneiden lomaan, nousee kuu. Sisään tulee olutlaatikoineen amerikkalaisopiskelijoita, jotka aloittavat tohkeisen poliittisen katsauksensa heti kynnyksellä. He ovat, kaikki, demokraatteja. He kiroilevat, voihkivat ja imitoivat Sarah Palinia. Ja huokaavat: voi, Skandinavia, sosiaalidemokratia ja aborttivapaus! Skandinaavi hymyilee kohteliaasti ja yrittää jotakin vastalauseen tapaista, mutta hän on, tietysti, liian hidas. Syömme kasvishampurilaisia, tässä osavaltiossa kasvaneita hedelmiä. Kukaan ei tule liian juovuksiin. Yöllä mainio julkinen liikenne tulee viemään meidät turvallisesti kotiin – vaikka yhtä turvallista olisi kävelläkin.

Miksi halusit tulla tänne? Siitä osaan puhua sinä yönä vaikka kuinka pitkästi.

Kotikissan unet

Toinen kissoista tulee viereeni sänkyyn päiväunille. Se on yksinäinen, toinen on kaikki päivät pihamaalla kuljeskelemassa. Tämä päiväunikissa ei uskalla talon ulkopuolelle – kerran ensimmäisinä päivinä suljin ulko-oven sen perästä, kun se tuli rohkeamman seuraksi portaille nuuhkimaan ulkoilmaa. Pieni tassu alkoi heti raapia ovea hädissään. Tämä kissa on Beth-kissa, joka joutuu asumaan Jo-kissan kanssa. Pysyn sen kanssa sängyssä monta tovia ja rauhoittelen sitä: en minäkään olisi halunnut lähteä kotoa.

Kissa on asunut tässä talossa koko ikänsä. Kuinka vanha tämä talo mahtaa olla – yksikerroksiset ikkunat eivät enää liu’u kiskoillaan, kylpyhuoneen kaappien ovissa on vaaleansininen maali, joka hieman halkeilee. Meidän yläpuolellamme ikkunan takana kohoavat ihmeelliset pihapuut, kaikenlaiset: havupuut, pähkinäpuut, tammet. Ne ovat kymmeniä vuosia seisseet tällä paikalla. Nämä pienet, ohutseinäiset talot ovat pujottautuneet niiden väliin, kylki toistensa kylkeä vasten niin,että naapurin on illalla vedettävä verho keittiönikkunan eteen unohtaakseen, että seisomme aivan vierekkäin tiskaamassa. Yliopiston lehti kertoo: vielä vuonna 1850 täällä vaelsivat intiaanit, karhut ja puumat. Yliopistolta tullessa selän taakse jäävät pilvenpiirtäjien hahmot – vähän matkan päässä on puisto, jossa valtavat puut keräävät alleen usvaa ja utuista valoa. Voi kuvitella jäävänsä sinne, nukahtavansa hiljaisuuteen järviruo’on keskelle ja herätä vasta, kun jokin amerikkalainen käärme pistää ihoa.

Kun kävelen jyrkkää mäkeä ruokakauppaan tai istun bussissa silloilla matkalla keskustaan, näen vuoret. Silloin ikävä kotiin ei ole niin kipeä. Tämä kaupunki, tämä pilvenpiirtäjien ympärille leviävä pienten talojen meri ei olekaan loputon, vaan molemmin puolin vuoret rajaavat sitä. Tässä maan kolkassa seistessä pieni ihminen voi nähdä molemmin puolin nuo vuoret, jotka kartalla näyttivät niin suurilta. Siinä ne ovat, ja jonkin matkan päässä niistä ovat koko tämän maan ääret. Jos Amerikalla on loppunsa, ei Suomikaan ole niin kaukana, kuin pelkäsin.

Skandinaavin kantapää

Amerikassa on hiljaista.

Kunnes kissat aloittavat yöllisen takaa-ajonsa portaissa.

Kunnes autonovet kolahtavat naapuripihalla ja kuorma-auto ajaa kapealla tiellä, niin lähellä, että koko pieni talo helisee. Kunnes televisiossa alkaa Sesame Street, kunnes teepannu viheltää liedellä, jota opin ymmärtämään vasta toissapäivänä. (Tuloyönä viesti pöydällä kertoi: ” Dear Semra. I believe the machines x, y and z are self-explanatory.” Eivät ole, harva asia täällä on. Koneiden suhteen mina olen taas lapsi. Ja tämän maan.)

Aamuisin aurinko paistaa viistosti kotikadulleni, jossa nuokkuvat raskaat kasvit ja kissat loikoilevat portailla ja kukkapenkeissä. Ennen isolle kadulle astumista laitan korviin kuulokkeet. Eurooppalaista musiikkia. Minua pelottaa vielä, mutta nämä laulut kannustavat minua, kun astun bussiin: ranskalaiset, ruotsalaiset, brittiläiset, espanjalaiset äänet sanovat mene, mene vaan, kun istun amerikkalaisten keskellä kaikessa suomalaisessa hailakkuudessani ja vaimeudessani. Niin ne ovat tehneet matkani alusta asti: Sexy Boy pohjoispohjalaisessa yössä, kun itkusta ei ole meinannut tulla loppua ja pimeällä pellolla on äkkiä seissyt kaksi hirveä, nainen ja mies. Familiar Feeling ja Morrissey kaikissa niissä koneissa Amerikan, Suurten järvien, kanjonien, suurkaupunkien ja rannikoiden yllä, ympärillä pelkkää amerikanenglantia, tätä helpon kuuloista ja itsevarmaa. Summertime Cowboy nyt, kun haparoivat jalkani taittavat kampuksen aukiota kirkkaassa paisteessa.

Ne jalat ovat iltaisin kipeät, varsinkin kantapää. Päivät ovat täynnä yritystä ja erehdystä, pieniä väärin tehtyjä eleitä ja liikkeitä. Lopulta ne ovat raskaampia kestää kuin mahdoton byrokratia, sillä virastoissa amerikkalaiset seisovat kanssasi sormi suussa. Sitä paitsi virastossakin amerikkalainen on sosiaalisempi ja viihdyttävämpi kuin eurooppalainen, puhkeaa puhumaan pienestäkin impulssista (huokauksesta, hymystä, paitaan kiinnitetystä korusta.) Kadulla haparoiva ulkomaalainen on yksinäinen, hassu lapsi. Tätä lastakin amerikkalainen sietää hienosti, sanoo todennäköisesti ”Dear, we’re all mutts.” Amerikassa on kuitenkin haparoitava ilman ulkomaalaisen otsaleimaa, avattava aksenttia pursuileva suunsa saadakseen amerikkalaiselta vapahduttavan kysymyksen: ”Where are you from, dear?” Et siis olekaan tyly tai hullu, olet muualta.

Miten erilainen olikaan matkan alku. Ensimmäiset viisi päivääni Amerikassa vietin Wisconsinilaisessa hotellissa, huumaannuttavassa eurooppalaisten, aasialaisten, afrikkalaisten ja arabialaisten kansojen sekamelskassa. Koko tämän ajan Amerikka pysyi jossakin etäällä: sen huomasi korkeintaan kaikkialla vallitsevasta ilmastoinnista (joka sairastutti eurooppalaiset tytöt), pannukakuista ja hampurilaisista (jotka eivät sopineet aasialaisten ja afrikkalsiten elimistöille) ja joka aamu ovelle ilmestyvästä U.S. Todaystä (joka poikkeuksetta jäi lukematta). Keskenämme puhuimme aksentillista, huonoa, murtuvaa, hassua, väärää, keksittyä englantia, täynnä kohteliaisuuksia, lämpöä ja myötätuntoa, sillä kaikki kaipasivat jotakin, kaikki olivat kaukana kotoa. Olimme toisillemme selkeitä palasia omista maistamme, maanosistamme ja kulttuureistamme. Viidessä päivässä sekamelskasta muotoutui turvallinen pesä, jossa jokaisella oli oma paikkansa, myös hiljaisella, tyynellä ja vakavalla skandinaavilla, joka aluksi oli kaiketi aavemainen.

Määränpään Amerikassa on vain yksi kieli, muuten on hiljaista.