A Theory of Everyday

Yhtenä iltana päätin, että huomenna on se päivä. Iltaisin omassa huoneessa nämä ajatukset tuntuvat helpoilta. Kotoa poissa olijalla on oltava oma huone, kynä ja paperia. Pehmeä, hämärä valo. Joku kertoi minulle vasta, että se on osa kulttuurishokkia - että tahtoo olla omassa huoneessa. Kotoa poissa olijalla on oltava omassa huoneessaan kaiken värisiä leninkejä, joita voi kokeilla ylleen ja tehdä päätöksiä, kaikista niistä huomisista, jolloin maailmalla oleminen tekee hänestä uuden ihmisen. Kerran kyllä yritin sitä, mutta päädyin olemaan piilossa suuren mustan villahuivin alla (niin kuin joka päivä). Kahvitauolla kampuksen aukiolla puuskainen tuuli heitti huivin olkapään yli, ja juuri silloin tuttu toimiston nainen, kaikista tuhansista ihmisistä, tuli minua vastaan: Sinä näytät piparmintulta! hän sanoi ja oli yllättynyt. Oli joulunalusaika ja hänellä oli korvakoruina kuusenkoristepallot - hän ilahtui oikeasti.

Yhtenä aamuna taas tämä tuntui järjettömältä. Minun täytyy tehdä jonkinlainen sopimus teidän kanssanne: Te ette enää rikkoonnu tai tunnu vierailta kesken päivän, te olette voimakkaat, upeat ja huomaamattomat yhtä aikaa, te ette ala hoippua, jos luokan lattia on sileää laattaa ja te ette tee minusta pientä ja kumaraa. Minä puolestani en tuo tänne enää ketään. Yhtenä sopusoinnun päivänä tyttö samalta kurssilta puhuu minulle ensimmäistä kertaa: hänkin pitää teistä. Jotain puuttuu, minä huomautan. Näin kyllä, tyttö sanoo, mutta en halunnut sanoa. Olemme siis asiasta hiljaa.

Matkalla oleminen ja juhla eivät ole jokapäivää, mutta ne kertovat meille, mikä on, opettaja sanoo. Tällä tunnilla minä en koskaan sano mitään, joskus minulle käy niin tämän kielen kanssa, vieläkin. Tuijotan opettajaa koko tunnin varmaankin kauhistuneen näköisenä, sillä minun on pakko, jotta voin keskittyä ymmärtämään, mitä hän sanoo. Ehkä näin: Minulla on uusi ystävä, ja nyt me olemme matkalla Kaliforniassa. Minä en vielä tiedä, tuleeko hänestä sydänystävää, enkä tiedä, toivonko sitä. Olen salaisesti enemmän ihastunut vaikka kuinka moneen tyttöön, joita en tunne yhtä hyvin, mutta joiden ystävyydestä haaveilen. Siksi uskallan matkustaa hänen kanssaan näin lyhyen tuttavuuden jälkeen - luulen, että minulla ei ole paljon menetettävää. Matkalla Kaliforniassa hän tahtoo kuvata sitruunapuita ja greippipuita, ei niitä kasva kotona, ja ihmiset tuijottavat, ja minäkin otan kamerani esiin. Yhtenä aamuna hän tahtoo pannukakkuja, ja vain siksi me ajamme vihreällä raitiovaunulla toiselle puolen kaupunkia. Hän syö kahdeksan, ainakin, ja minä lepyn. On aamu, tämä on kevät ja Kalifornia, takki tuntuu kuumalta yllä. Tätä ei tapahdu joka päivä.

Yhtenä päivänä on lopulta se päivä, kun saan mennä lentoasemalle. Olen kuvitellut tämän niin monta kertaa: kaikki kadut, joita pitkin bussi kulkee, talot meidän kadun varressa, rappu, eteinen ja minun huoneeni, miltä ne sinusta näyttävät. Mutta päivä onkin mahdoton: kaupunkiin iskee pahin lumimyrsky kymmeneen vuoteen, kaikki pysähtyy. Tuhannet ihmiset jumiutuvat lentokentälle koko joulunajaksi, he huutavat puhelimissa ja kahvilan jonoissa. Tunnit ja vartit eivät enää tunnu kuluvan, eikä tämä päivä ole sittenkään se päivä, jonka kuvittelin. Mutta ne minuutit, ne yksi tai kaksi, kun silmät erottavat sinut väkijoukosta, ovat juuri sellaiset, enkä edes voi sille mitään: jalat lähtevät juoksuun ja jokin hiljenee.

Olin varautunut pahaan päivään, enemmän kuin hyviin. Sen voi selittää sillä, että tämä on ensimmäinen kerta pois kotoa, ja minulle ensimmäinen ajatus matkalla olosta ovat aina olleet katastrofit: jotain tärkeää katoaa, teen jotain hirveän väärin. Joskus iltaisin en saanut unta: tämä päivä oli taas hyvä, seuraavana päivänä se tulee. Sitten yksi opettaja sanoi minulle: jotkut vain rakastavat katastrofeja (tämä opettaja on erilainen - uskallan puhua hänelle enkä näytä kauhistuneelta). Hän näyttää minulle kirjasta sellaisen hahmon kuvaa - se tuijottaa taivaalle harmistuneen näköisenä ja odottaa jotain. Tuo on mielikuvitusta, minä sanon. Mutta yhtenä aamuna kevät on täällä, eikä mitään pahaa ole tapahtunut. Taivaalta sataa kirsikankukkien vaaleanpunaisia lehtiä. Sitä jatkuu monta päivää.

Eräs suomalainen tyttö työskenteli Bostonissa vastaanottovirkailijana. Hänen lempihuviaan oli arvuuttaa toimistossa asioivilla kotimaataan. Hollanti oli yleisin arvaus. Meitä huvittaa - onko Hollanti turvallinen arvaus, koska ihmiset eivät tiedä siitä mitään. Toista meistä luullaan aina tsekkiläiseksi, minua sentään venäläiseksi. Mutta yhtenä iltana Washington D.C.:ssä minä istuin yksin täydessä juhlasalissa, kun samaan pöytään istui tuntematon amerikkalainen mies ja sanoi: Sinä olet Suomesta. Mistä hän tiesi, oliko hän käynyt siellä? Ei koskaan, mutta asuttuaan vuosikausia Venäjällä ja kuultuaan lukemattomia tarinoita Suomesta hän sanoi pystyvänsä kuvittelemaan minun maani. Varmasti punastun häpeästä - siitäkö hän tiesi, että minä istuin yksin ja omissa ajatuksissani, kun kaikissa muissa pöydissä jo nauretaan ja keskustellaan iloisesti. Kyllä minä tiedän jo, että se on muiden mielestä tavatonta - se vain tuntuu niin hyvältä, että toisinaan unohdan itseni tällä tavalla pöytien ääreen. Vaihdan nopeasti puheenaihetta, ja me puhummekin pitkään, minä osaan jo paljon vuorosanoja, koska olen harjoitellut joka päivä.