Keräättekö maileja? Ja muita painajaisia

Minä taidan nukkua koko kesän ennen lähtöä. Yövuorojen ja aikaisten aamuvuorojen välillä olen nähnyt unia Amerikasta. Ne ovat harmaita, kalseita ja tympeitä arvauskuvia minun tulevan suurkaupunkini paikoista ja ihmisistä. Pessimistisiä niin kuin vain suomalainen osaa? Baudrillardin painajaisia unieni Amerikka ei muistuta – sääli sentään. Kaikkien utopioiden toteutuma, paisutettujen merkkien maailma, Amerikka spektaakkelina luontoaan myöten, sellaisissa unissa olisi hauskempaa hikoilla. Määränpääni on niin kaukana; on se, vaikka kuvittelemme asuvamme keskellä Amerikkaa. En tunnu pääsevän lähemmäs edes Internetin pelottavimmalla kalulla, Google Earthin satelliittikameralla. Sillä voin zoomata kaupunkiini, kaupunginosaani, kotikadulleni, talooni ja nähdä, että naapureilla on takapihallaan vene ja jättiläistrampoliini. Silti minun kuvitelmani eivät päästä minua edemmäs, ja illuusiottomissa unissani Amerikka on kuin lattein suomalainen taajama.

Uneliaita ja turhauttavia tunteja töissä kulutan miettimällä, miten kauas kukin tunti minut lennättää. Viikon palkalla en taida aivan päästä Müncheniin, joka on minun viimeinen pisteeni Euroopassa; siellä viivyn vain muutaman kiireisen kymmenminuuttisen ja jatkan sinne, minne Google Earthkin aina menee. Kun luen reittiä, syyllisyyteni on hirveä. Miksi olet niin kaukana? Miksi luoksesi ei pääse junalla tai polkupyörällä? Lempitarinoihini tänä vuonna on kuulunut juttu ilmastonmuutosdokumentaristista, joka kieltäytyi osallistumasta lentomatkan päässä olevaan palkinnonluovutustilaisuuteen. Se antoi minulle toivoa – jossakin on vielä sentään jotakin järkeä. Nyt on ahdistavaa. Minä en kuulukaan niihin ihmisiin. Olenkin sellainen, että nyökyttelen onnellisena, kun luen aamun lehdestä kolumnin, jossa ihmisiä vaaditaan miettimään, miksi he kuvittelevat ansaitsevansa kaiken, mitä sattuvat keksimään haluavansa. Ja sitten kuvittelen, että minä ansaitsen tämän.

Ihmiset kyllä tuntuvat vakuuttelevan joka käänteessä, että pahin on edessä vasta lentämisien jälkeen. Miksi ihmeessä lähden? Tätä ei kysytä Berliiniin tai Intiaan menijältä, sillä keskieurooppalaisia ja itämaisia unelmia ajattelemme ymmärtävämme. Suomalaisten amerikkalainen painajainen on autoja, pyssyjä, tyhmyyttä, surkeaa terveydenhuoltoa ja valkoisia hampaita. Luulevatkohan suomalaiset olevansa kovinkin pisteliäitä? Kaiken tämän ja enemmän on keksinyt Henry Miller Ilmastoidussa painajaisessaan jo 1945. ”Minun oli matkustettava noin kymmenentuhatta mailia ennen kuin sain inspiraation kirjoittaa edes yhden rivin. Kaiken sanomisen arvoisen amerikkalaisesta elämäntavasta saatoin panna kolmeenkymmeneen sivuun. Topografisesti maa on loistava – ja pelottava. Miksi pelottava? Koska missään muualla maailmassa ero ihmisen ja luonnon välillä ei ole niin täydellinen. Missään en ole tavannut niin ikävää, yksitoikkoista elämänkudosta kuin täällä Amerikassa. Täällä ikävystyminen saavuttaa huippunsa.”

Heräillessäni mietin kuitenkin, että Ilmastoidun painajaisen Henryhän on – kaiken meitä erottavan ajan ja matkankin päässä – vain se interraililta palannut sietämätön tyyppi, jonka rooliin kuuluu inhota kotiaan. Niitähän on nähty. Kuuntelen Henryä vain puolella korvalla. Painajaisetkin vaimenevat, kunhan virkistyn.