Minä pilailin eilen asian kustannuksella. Naureskelin ja olin kauhean rohkea. Yöllä ne tulivat. Ne pitivät minua valveilla, ja kun vaivuin hetkeksi uneen, ne olivat odottamassa minua sielläkin.
Tein karmean löydön. Päivänvalossa sanoin sitä ihanaksi löydöksi, hihkuin ja ilakoin: 45 kilometrin päässä tulevasta kodistani on Twin Peaks! Oikeasti siis pikkukaupungit Snoqualmie ja North Bend, mutta valokuvat kertovat kaiken: se putous, se sama saha, se rautatiesilta, nuo pimeät vuoret, harmaat tiet ja punapuut. Tuo uninen valo, joka näyttää äkkiseltään syksyiseltä, mutta onkin jotakin aivan muuta. Ja Double R Diner, jossa ihan oikeasti tarjotaan ”cherry pie and a damn fine cup o’ coffee”! Tuonne me menemme, hihkuin ja selasin North Bendin motellilistaa: hirveitä mörskiä, outoja hajuja, palaneita lamppuja, omituista ja huonoa palvelua. Oi!
Viisivuotiaana näin kauhean unen, jonka jälkeen maailma tuntui viikkokausia hyiseltä ja turvattomalta. Kävi selväksi, että tässä maailmassa minä olen pelkääjän paikalla: pienikin kauhea impulssi aiheutti minussa kauheaa painoa jossakin rintalastan alla ja jäätävän hiostavia valveöitä. Miten yksin sellainen pelkääjä on. Sillä nämä pelot eivät olleet järkeviä (kuten murhaajat, sodat, isot koirat), eivätkä ne menneet pois, vaikka äiti olisi nukkunut vieressä niin isona, hengittävänä ja päivän maailmaan kuuluvana. Minä olen nimittäin aina pelännyt mörköjä. Tai, jotta sanan herttaisuus ei hämäisi: tuijottavaa katsetta, ikkunan takana seisojia, jotakuta, joka seisoo pimeässä huoneessa. Pikku Pelkuri ryhtyi määrätietoisesti taistelemaan niitä vastaan: päätin, että pysyisin tyystin erossa pimeästä puolesta. Kädet silmillä tai kädet korvilla – minua ei koskaan hävettänyt kieltäytyä kuuntelemasta, näkemästä tai kuvittelemasta mitään pelottavaa, mitä eteeni yritettiin asettaa. Tein turvallisia kulkureittejä, joihinkin paikkoihin (vanhoihin taloihin – jopa ystävien koteihin) kieltäydyin yksinkertaisesti menemästä. Kummitusjuttupiireistä poistuin aina viileästi, ja sanomattakin on selvää, että jätin tutustumatta valtavaan määrään jokatytön ja -pojan populaarikulttuuria.
Mutta eräs kauhea ja pelottava lävisti pienen kummitussoturin haarniskan. Helppoahan on kääntää kylmä selkänsä sellaiselle typeryydelle ja veriselle suttuisuudelle kuin Painajaiset Elm Streetillä, Salaiset kansiot tai mikä tahansa Stephen Kingin kirjoittama. Ovelin pelko on kaunista. Pimeän hehkua.
Se alkoi siis enkelimäisellä musiikilla ja pehmeillä kuvilla, joissa ilta-auringon valo on lempeää: valpas lintu havupuun oksalla, sitten kone hioo sahan teriä kauan, oudon ja hypnoottisen kauan kestävässä kuvassa. Istun syvemmälle sohvaan: kaikki lupaa hyvää. Vuoristoisia, havumetsäisiä amerikkalaisia maisemia. Kauniita ihmisiä, joissa on vangitsevaa ja salaperäistä herkkyyttä – ihanin, ihanin Audrey Horne kynähameessaan, upottavine silmineen ja huulineen! Ja että minä toivon, että Audrey Horne saa agentti Cooperin, vaikka se on väärin, ja toisaalta, että minä saan hänet, ja tässä on jotakin kamalan väärin. Yö laskeutuu Twin Peaksiin, ja joku menee paikkaan, johon ei pitäisi – tai sama se, vaikka joku toinen pysyisi kotonaan. Kuin niinä pienen tytön kauheina öinä: turvaa ei ole.
Vielä tänäkin päivänä Twin Peaks on minulle kaunein ja sielukkain koskaan tehty tv-sarja. Vielä tänäkään päivänä en ole antanut David Lynchille anteeksi siihen sisältävää kauheaa ansaa. Enkä vielä tänäkään päivänä, kaiken jo monta kertaa kokeneena, osaa vastustaa sitä. Päivän rohkea ja hirtehinen minä voi puhua siitä loputtomiin, etsiä sitä internetistä, availla uhmakkaasti mustia ja räikeänvihreitä sivuja ja YouTube-klippejä. Ja pieni kummitussoturi, se ei voi mitään, paitsi odottaa tulevaa yötä, johon kaikki se, mitä pimeän hehkun lumoama hullu on sanonut ja tehnyt, tulee seuraamaan.
Pieni kummitussoturi pysyisi kaukana North Bendistä ja Snoqualmiesta. Mutta luulenpa, että olen rakastunut, sanon minä ja hy
myilen. On viel
ä valoisaa.
Tein karmean löydön. Päivänvalossa sanoin sitä ihanaksi löydöksi, hihkuin ja ilakoin: 45 kilometrin päässä tulevasta kodistani on Twin Peaks! Oikeasti siis pikkukaupungit Snoqualmie ja North Bend, mutta valokuvat kertovat kaiken: se putous, se sama saha, se rautatiesilta, nuo pimeät vuoret, harmaat tiet ja punapuut. Tuo uninen valo, joka näyttää äkkiseltään syksyiseltä, mutta onkin jotakin aivan muuta. Ja Double R Diner, jossa ihan oikeasti tarjotaan ”cherry pie and a damn fine cup o’ coffee”! Tuonne me menemme, hihkuin ja selasin North Bendin motellilistaa: hirveitä mörskiä, outoja hajuja, palaneita lamppuja, omituista ja huonoa palvelua. Oi!
Viisivuotiaana näin kauhean unen, jonka jälkeen maailma tuntui viikkokausia hyiseltä ja turvattomalta. Kävi selväksi, että tässä maailmassa minä olen pelkääjän paikalla: pienikin kauhea impulssi aiheutti minussa kauheaa painoa jossakin rintalastan alla ja jäätävän hiostavia valveöitä. Miten yksin sellainen pelkääjä on. Sillä nämä pelot eivät olleet järkeviä (kuten murhaajat, sodat, isot koirat), eivätkä ne menneet pois, vaikka äiti olisi nukkunut vieressä niin isona, hengittävänä ja päivän maailmaan kuuluvana. Minä olen nimittäin aina pelännyt mörköjä. Tai, jotta sanan herttaisuus ei hämäisi: tuijottavaa katsetta, ikkunan takana seisojia, jotakuta, joka seisoo pimeässä huoneessa. Pikku Pelkuri ryhtyi määrätietoisesti taistelemaan niitä vastaan: päätin, että pysyisin tyystin erossa pimeästä puolesta. Kädet silmillä tai kädet korvilla – minua ei koskaan hävettänyt kieltäytyä kuuntelemasta, näkemästä tai kuvittelemasta mitään pelottavaa, mitä eteeni yritettiin asettaa. Tein turvallisia kulkureittejä, joihinkin paikkoihin (vanhoihin taloihin – jopa ystävien koteihin) kieltäydyin yksinkertaisesti menemästä. Kummitusjuttupiireistä poistuin aina viileästi, ja sanomattakin on selvää, että jätin tutustumatta valtavaan määrään jokatytön ja -pojan populaarikulttuuria.
Mutta eräs kauhea ja pelottava lävisti pienen kummitussoturin haarniskan. Helppoahan on kääntää kylmä selkänsä sellaiselle typeryydelle ja veriselle suttuisuudelle kuin Painajaiset Elm Streetillä, Salaiset kansiot tai mikä tahansa Stephen Kingin kirjoittama. Ovelin pelko on kaunista. Pimeän hehkua.
Se alkoi siis enkelimäisellä musiikilla ja pehmeillä kuvilla, joissa ilta-auringon valo on lempeää: valpas lintu havupuun oksalla, sitten kone hioo sahan teriä kauan, oudon ja hypnoottisen kauan kestävässä kuvassa. Istun syvemmälle sohvaan: kaikki lupaa hyvää. Vuoristoisia, havumetsäisiä amerikkalaisia maisemia. Kauniita ihmisiä, joissa on vangitsevaa ja salaperäistä herkkyyttä – ihanin, ihanin Audrey Horne kynähameessaan, upottavine silmineen ja huulineen! Ja että minä toivon, että Audrey Horne saa agentti Cooperin, vaikka se on väärin, ja toisaalta, että minä saan hänet, ja tässä on jotakin kamalan väärin. Yö laskeutuu Twin Peaksiin, ja joku menee paikkaan, johon ei pitäisi – tai sama se, vaikka joku toinen pysyisi kotonaan. Kuin niinä pienen tytön kauheina öinä: turvaa ei ole.
Vielä tänäkin päivänä Twin Peaks on minulle kaunein ja sielukkain koskaan tehty tv-sarja. Vielä tänäkään päivänä en ole antanut David Lynchille anteeksi siihen sisältävää kauheaa ansaa. Enkä vielä tänäkään päivänä, kaiken jo monta kertaa kokeneena, osaa vastustaa sitä. Päivän rohkea ja hirtehinen minä voi puhua siitä loputtomiin, etsiä sitä internetistä, availla uhmakkaasti mustia ja räikeänvihreitä sivuja ja YouTube-klippejä. Ja pieni kummitussoturi, se ei voi mitään, paitsi odottaa tulevaa yötä, johon kaikki se, mitä pimeän hehkun lumoama hullu on sanonut ja tehnyt, tulee seuraamaan.
Pieni kummitussoturi pysyisi kaukana North Bendistä ja Snoqualmiesta. Mutta luulenpa, että olen rakastunut, sanon minä ja hy
myilen. On viel
ä valoisaa.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti