Men, girly phases

Itse asiassa lähden Amerikkaan miehen perässä. Hänen nimensä on Raymond. Hänet on haudattu etelään tulevasta kotikaupungistani. Samassa osavaltiossa on myös hänen synnyinpaikkansa ja lukemattomat muut pienet paikat, joista hän on minulle kertonut: työpaikkoja, kalapaikkoja, hyviä ja huonoja paikkoja. Hän on liikkunut paljon, myös muihin läntisiin osavaltioihin. Se ei ole tavatonta – sanotaan, että amerikkalaiset muuttavat usein. Raymond ei siis välttämättä ole mikään kulkijapoika. Minun mielikuvissani hän on sellainen amerikkalainen mies, joka ei koskaan matkusta kotimaansa ulkopuolelle.

Se ei kyllä ole hänen tekstiensä perusteella totta. Eräässä runossa hän matkustaa junalla Euroopassa. Sitä on vaikea kuvitella, mitä ihmettä hän täällä tekisi – ei hän ole mikään romanttinen Pariisin-kävijä ja kahviloissa istuskelija. (Kahvia hän juo minun mielestäni vain aamulla. Äreänä, huonosti nukkuneena. Oman pöytänsä ääressä. Yksin.) Kuitenkin kohtaaminen, josta hän runossaan kertoo, on minun kuvitelmissani mahdollinen:

How much do writers make? she said

first off

she’d never met a writer

before

Not much I said

they have to do other things as well

Like what? she said

Like working in mills I said

sweeping floors teaching school

picking fruit

whatnot

all kinds I said

In my country she said

someone who has been to college

would never sweep floors

Well that’s just when they’re starting out I said

all writers make lots of money

Write me a poem she said

a love poem

All poems are love poems I said

I don’t understand she said

It’s hard to explain I said

Write it for me now she said

All right I said

a napkin/a pencil

for Semra I wrote

Not now silly she said

nibbling my shoulder

I just wanted to see

Later ? I said

putting my hand on her thigh

Later she said

(Raymond Carver: For Semra, with Martial Vigor)

Lopuksi Raymond ja Semra riitelevät. Tietysti: amerikkalainen Raymondini. Ei minunkaan alun perin pitänyt lähteä Amerikkaan, ei varmasti. Raymond on roikkunut mukanani nyt jo useamman vuoden, seurannut perässä matkoilla ja muuttolaatikoissa. Aluksi kaikki oli kevyttä ja hauskaa, jos nyt mistään Raymondin kanssa voi niin sanoa: Minä nautin hänen tekstiensä seurasta. Amerikkalaisuuden kokemuksina ne olivat uudenlaisia, arkisia, hiljaisia, pienieleisiä, naurettavia. Suomalaisille tekstit ovat ilmeisesti olleet yleensä ottaen helppoja. Mielikuvituksettomasti voisi sanoa, että niissä on jotakin kaurismäkeläistä – vaikka ainakin niiden hauskuus, jos sitä löytää, on mielestäni laadultaan hyvin erilaista. Hieman minua vanhemman lukijasukupolven piirissä Raymond on kai jonkinlaisessa kulttimaineessa, miehille hän on varsinkin hyvä kirjailijajätkä (mutta minun ikäisiäni tai nuorempia naisia ei hänen kirjojensa ympärillä enää pyöri, ajattelen mustasukkaisen onnellisena).

Sitten kaikesta piti kuitenkin tehdä kauhean vakavaa. Raymondista tuli minun graduni aihe. Vietimme liikaa aikaa yhdessä, mikään ei edennyt, toistemme tavat alkoivat ärsyttää: Raymond juo liikaa, Raymond ei osaa sanoa sanottavaansa kerralla, Raymond kukkoilee. Ja minä sorkin ja pakotan häntä. Pilailen hänen kustannuksellaan, kerron hänestä nöyryyttäviä paljastusjuttuja. Olen hölmö ja nuori, esitän kaikkitietävää. Raymond meinasi kääntää minulle selkänsä, minä olin lähteä ovet paukkuen.

Mutta tunsimme toisemme jo läpikotaisin. Minussa alkoivat herättää hellyyttä Raymondin kertomukset elämästään ja kotiseudustaan. Niin mielessä alkoi poltella ajatus lähdöstä Amerikkaan. Kun lopulta istuin haastattelussa, minulta kysyttiin, miksi tahdon juuri kyseiseen kaupunkiin, ja minua punastutti sanoa: Raymond on siellä.

Muuten en ole juurikaan puhunut Raymondista tänne jääville ihmisille. Tiedän valmiiksi, mitä sellaisesta täällä sanottaisiin. Hankalaa, että sydämeni hakkaa kiihkeästi myös eräälle toiselle miehelle, joka ei juuri perusta tulevasta kodistani. Hän on maleksinut kotonani tänä kesänä lähes joka päivä, Morrissey, tuo tumma poika. Hän on surumielinen, eurooppalaisen pöyhkeä, hurmaava. Mutta myös kauhean kärkäs sanoissaan:

America /your head’s too big/ because
America / your belly’s too big
and I love you / I just wish you’d stay where
you is / in
America / the land of the free, they said
and of opportunity / in a Just and Truthful way
but where the President
is never black, female or gay
and until that day
you’ve got nothing to say to me

(Morrissey: America is not the World)

Nämä miehet, rakastan heitä. Ja tiedän, että jos saisin heidät saman pöydän ääreen, he kyllä pitäisivät toisistaan. Miehet ovat sillä tavalla viisaampia ja suurisydämisempiä kuin naiset.

Lähtööni ei ole enää kuukauttakaan. Valmisteluni ovat olleet vähän niin ja näin, mutta yhden suuren, amerikkalaisen ja miehekkään teon olen tehnyt: katsonut Kummisetä-trilogian kahdessa vuorokaudessa. Olihan se ihanaa, ja hauskaa, mutta minun Coppolani on kyllä aina ja ikuisesti Sofia (ja Sofia saa anteeksi myös kaiken Kummisetään liittyvän, no question). Unohdan nyt miehet: asettakoon Amerikka mieluummin tielleni Virgin suicidesin Lisbonin sisaruksia, tuntukoot suurkaupungit Lost in Translationin melankolisilta unilta. Mutta mitä kertookaan Lost in Translationin Charlotte itsestään: ”I just don’t know what I’m supposed to be. I tried to be a writer, but I hate what I write. I tried taking pictures but it was just mediocre. Every girl lives through photography phase. You know, like horses. You take stupid pictures of your feet.”

Charlotten olisi pitänyt ryhtyä blogin kirjoittajaksi.