They are not what they seem

”You do have pepper spray?” “They have that in those small cans that fit your purse.” “You don´t move out
late at night?”

Elaine ja Toivo vievät minut iltakurssilta kotiin joka torstai. Istun heidän takapenkillään ja mietin kuumeisesti, miten voin korvata jokaisen torstain lukukauden päätteeksi. Toisaalta saatan uskoa Elainea, kun hän sanoo: ”I don´t like the thought of you moving alone late at night. I have children your age.” En tiedä, mitä sanoisin pippurisumutteesta. Elaine ja Toivo asuvat kaupungin ulkopuolella. Toivo on muuttanut tänne Sotkamosta 70-luvulla. Sanon: ”My mom is the same way.” Ja teen kuten oman äitini kanssa: jätän kertomatta. Että minusta täällä on turvallista. Että mielestäni reittini ovat turvallisia. Että takaperin kävelevät klovnit eivät tahdo kenellekään pahaa. Äidin korvat eivät kuuntele sellaista ollenkaan.

Älä liiku yksin tai pimeän aikaan.
Älä pälyile ympärillesi, älä jää katsomaan nähtävyyksiä.
Jos sinulta pyydetään rahaa tai sinulle tarjotaan huumeita, kieltäydy kohteliaasti.
Älä näytä pelokkaalta tai eksyneeltä.
Jos joudut epäilyttävän näköiseen paikkaan, ota heti taksi ja aja pois.
Jos joudut aseellisen ryöstön kohteeksi, tee yhteistyötä.

Amerikan-vuoteni ohjekirjasta minun varsinkin piti jättää kertomatta äidille. Ennen lähtöä hauskuutin sillä ystäviäni, ja täällä suhtaudun siihen kuin, no, huolestuneeseen äitiin. Sanon joo joo, ja vaellan taas kotiin vasta yhdeksältä illalla, yksin tietenkin, oion pimeiden paikojen kautta sillä höpö höpö: täällähän on turvallista! Eihän Suomessa voisi koskaan kävellä viikonlopun iltoina näin rauhassa, ilman, että joku tulee örisemään tielle!

Minä kun en ole koskaan pelännyt mitään oikeaa, pelkästään kummituksia. Niihin ei tepsi pippurisumute.

Kysyn asiasta vuokraemännältäni. Tuskin se enää ihmetyttää häntä, sillä hän kutsuu minua muutenkin höpsöksi ja Sweetheartiksi. Sitä paitsi siitä on nyt tarpeeksi kauan: Ensimmäisen viikkoni olin nimittäin talossa yksin. Ja monet yöt olivat pelottavia. Ei mitään erikoista, kolahduksia ja säpsähdyksiä tietenkin, mutta selvitetään se nyt: Onko talossamme kummituksia? Vuokraemäntäni huokaa ja pidättää hymyään. ”Well. Jos kummituksia on, ne ovat hyvin kilttejä ja harmittomia. Ne olisivat nimittäin kissoja.” ”Ei Twin Peaks –kummituksia?” ”Sweetheart. Sinä katsot liikaa televisiota. Meidän täytyy tilata sinulle New Yorker.”

Uskon häntä kyllä. Talomme henki on ystävällinen. Kun istun iltaisin yksin valveilla, hämärät puut huiskuttavat parvekkeen lasin takana, myrskytuuli pamauttelee pähkinöitä ja omenoita seiniin ja autojen katoille ja nurkissa rapistelevat oravat ja pesukarhut. Olo on kuin pesässä. Pelokkaassa lapsuudessani yksi lempikirjoistani oli Mauri Kunnaksen kummituskirja Hui kauhistus! ja lempikuvani viimeisen aukeman aavelaivatarina. Öisellä merellä myrskyää, hirveät kummitukset roikkuvat lakanoina hohtavan aavelaivan mastoista ja sateen pieksämät yössä liikkujat ovat kauhuissaan. Mutta majakassa, lämpöisessä valossa istuu raukean näköinen majakanvartija, jota ei pelota yhtään. Hän sanoo: Aavelaivan näkeminen ennustelee poutaa. Sellaiselta minusta tuntui koti, ja sellaiselta minusta tuntuu Amerikan myrskyöinä.

Kummitukset eivät silti ole välttämättä kaukana. Vai annoinko sen tanskalaisen pojan vain pelotella itseäni? (Selvä isoveli. Tuli hirveän onnelliseksi tyttöjen pelottelusta ja kiusaamisesta.) Tämä tapahtui matkalla kaupungin ulkopuolelle, vuoristoon. Emme olleet ajaneet kuin tunnin, kun maisema muuttui tutuksi: hirsimökkejä, valottomia metsiä, asuntovaunupuistoja, hiljenneitä ratoja ja, kyllä, hyljättyjä junanvaunuja. ”Muistat sitten, miten niiden pöllöjen laita on”, Torsten sanoo ja melkein tönii. Autossa on hiljaista. Tuolla pihalla ei ole yhtään ihmistä, pelkkiä puusta veistettyjä karhuja ja susia joka puolella. Ja kuinka täällä keskellä ei mitään voi olla baari? Valkoinen pitkä ja litteä auto kurvaa sen pihasta, en näe kuskia lasien läpi. Joku avaa radion, paikallisradiossa puhuu mies, joka epäilee olevansa leijona, tai apina, tai olevansa olematta ollenkaan. Torsten irvistelee: ”Kohta joku kävelee takaperin, sano minun sanoneen.” Halloweenina olen sanonut olevani Laura Palmer muovikääreissä, mutta päätän vaihtaa suunnitelmaa.

Retki kestää vain päivän, palaamme ennen pimeää. Kaupungissa on turvallista.

Tänään keskellä päivää keskustassa, pilvenpiirtäjien varjossa, huomaan pelkääväni nuorta miestä, joka tulee puhumaan minulle. Hän on äänekäs, suuri. Yritän huomaamatta kiertää laukun hihnaa kämmenen ympärille, kiritän

bussia mielessäni. Kun bussi tulee, nuori mies sanoo:

”Look at those baby blue eyes.” Ja hän kääntyy ja katoaa, enkä tapaa häntä enää koskaan.