Vuokraemäntäni on selvittänyt hänen lempinimensä. ”Se on Barry. Kai se on parempi kuin Barkey.” ”Minulle hän on Barack.” Vaaliyönä hän tanssahtelee steppiaskeleita keittiössämme, ja minä ja Meribiologi hihittelemme kuin hölmöt. ”Se koiranpentu! Hän aikoo ostaa koiranpennun Valkoiseen taloon!” Barryn suhteen talossamme on pakko tehdä tasajako. Kävimme Meribiologin kanssa pitkän taistelun siitä, kumpi pääsee Conan O´Brienin vaimoksi. Hän luovutti lopulta, kun lupasin hänelle Jon Stewartin. Barrysta kukaan ei kuitenkaan suostu käymään vaihtokauppoja, ainakaan vaaliyönä.
Edellisenä aamuna bussissa paikalliset olivat vakavia, puristivat Obama-termoksiaan mykkinä kuin suomalaiset. Nämä sateen liottamat amerikkalaiset, jotka eivät olleet nukkuneet kunnolla päiväkausiin – tunsin heitä kohtaan silloin hirveää hellyyttä. Vaalipäivänä bussissakin oli erilaista. Vuokraemäntäni oli liimannut takinrinnukseeni oman I Voted! –tarransa. Hän taputteli sen paikalleen huolellisesti ja äidillisesti, melkein odotin hänen kiristävän kaulaliinaani ja ojentavan eväsrasian. Tarra hymyilytti ihmisiä – he tietävät, vieläkin! Starbucksista sillä olisi saanut ilmaisen kahvin. Mutta tämä päivä oli hyvä ja rehellinen päivä, ja minä ostin kahvini rehellisesti ja omilla ulkomaalaisilla rahoillani.
Onnellisena ja uutena päivänä, hyvän ja rehellisen jälkeen, minä en tahdo lukea suomalaisia lehtiä. Edes yksi tällainen päivä ennen sitä samaa vanhaa. Sillä ihmiset täällä tanssivat kaduilla! He kiipeävät lyhtypylväisiin ja katoille ja unohtavat
huomiset työnsä! Yksi tällainen päivä, kun kokonainen valtava maa tuntuu olevan onnellinen, uutisankkurit eivät osaa peitellä nauruaan, kaduilla ja työpaikoilla halaillaan, ja siinä tutussa vakavassa kostean kuumassa aamubussissa kaikki ihmiset hymyilevät! Ei kai ole kovin vaikeaa olla kyyninen ja kriittinen, mutta montako kertaa ihmisen elämässä on tällainen päivä? Siksi minä vaiennan korvistani kaiken suomalaisen kitinän ja uppoudun koko päiväksi kaikkeen tähän onnelliseen: Kuuntelen vielä kerran ne puheet, joiden mahtipontinen retoriikka kuulostaa nyt, ensimmäistä kertaa, koskettavalta ja viisaalta. Selaan kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia, joissa ihmiset tuntuvat pakahtuvan onneensa.
Ja bussissa ajattelen sitä tummaa eurooppalaista poikaa. Joko nyt on se päivä?
But where the President
Edellisenä aamuna bussissa paikalliset olivat vakavia, puristivat Obama-termoksiaan mykkinä kuin suomalaiset. Nämä sateen liottamat amerikkalaiset, jotka eivät olleet nukkuneet kunnolla päiväkausiin – tunsin heitä kohtaan silloin hirveää hellyyttä. Vaalipäivänä bussissakin oli erilaista. Vuokraemäntäni oli liimannut takinrinnukseeni oman I Voted! –tarransa. Hän taputteli sen paikalleen huolellisesti ja äidillisesti, melkein odotin hänen kiristävän kaulaliinaani ja ojentavan eväsrasian. Tarra hymyilytti ihmisiä – he tietävät, vieläkin! Starbucksista sillä olisi saanut ilmaisen kahvin. Mutta tämä päivä oli hyvä ja rehellinen päivä, ja minä ostin kahvini rehellisesti ja omilla ulkomaalaisilla rahoillani.
Onnellisena ja uutena päivänä, hyvän ja rehellisen jälkeen, minä en tahdo lukea suomalaisia lehtiä. Edes yksi tällainen päivä ennen sitä samaa vanhaa. Sillä ihmiset täällä tanssivat kaduilla! He kiipeävät lyhtypylväisiin ja katoille ja unohtavat
huomiset työnsä! Yksi tällainen päivä, kun kokonainen valtava maa tuntuu olevan onnellinen, uutisankkurit eivät osaa peitellä nauruaan, kaduilla ja työpaikoilla halaillaan, ja siinä tutussa vakavassa kostean kuumassa aamubussissa kaikki ihmiset hymyilevät! Ei kai ole kovin vaikeaa olla kyyninen ja kriittinen, mutta montako kertaa ihmisen elämässä on tällainen päivä? Siksi minä vaiennan korvistani kaiken suomalaisen kitinän ja uppoudun koko päiväksi kaikkeen tähän onnelliseen: Kuuntelen vielä kerran ne puheet, joiden mahtipontinen retoriikka kuulostaa nyt, ensimmäistä kertaa, koskettavalta ja viisaalta. Selaan kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia, joissa ihmiset tuntuvat pakahtuvan onneensa.Ja bussissa ajattelen sitä tummaa eurooppalaista poikaa. Joko nyt on se päivä?
But where the President
is never black, female or gay
and until that day
you’ve got nothing to say to me.
2 kommenttia:
Ei ku Jon Stewart on MUN! Aina ja ikuisesti ;).
Kiva blogi, hienosti kirjoitettua tekstiä. Eksyn toistekin!
Kivaa kivaa! Ja ehkä voidaan vielä yrittää vaihtarina Steven Colbertia, silloin varmaan kaikki ovat tyytyväisiä :).
Lähetä kommentti