She Brings the Light

Unessa pakenin Charles Mansonia suomalaiseen metsään. Pienten kuusten alaoksat näyttivät suojaavilta ja paksuilta, mutta hänen hullut kauniit silmänsä löysivät minut niiden takaa heti. Paksu hanki peitti tantereen enkä päässyt enää pakoon. Muistan, että antauduin, mutta mitä sitten tapahtui? Mikä Helter Skelter se sitten olisi?

”Do I hear a British accent?” kysyy kassapoika, tämä sama, joka eräänä ensimmäisen kuukauden sateisena iltana katsoi minua, kun seisoin Seattlen sateen uittamana ja kuolemanväsyneenä tiskin takana, ja sanoi: ”Finns are fun!” Hän laulaa joululauluja ja katsoo minua hyväntuulisesti silmiin, minä vaivaannun täysin tolaltani, edelleen. Olen yrittänyt löytää joulupakettiin Mint Meltaway -nimisiä suklaakarkkeja. En tiedä vähääkään, miltä niiden pitäisi näyttää, mutta täytyyhän niitä löytyä? Tässä valtavassa kaupassa on loputtomasti käytäviä ja kaikkea, mitä on voinut ja mitä ei ole osannut kuvitella. Valmista hummusta, kolmea makua. Soijajugurttia, joka maistuu sille sitruunajäätelölle, jota söin joskus pienenä tyttönä italialaisessa hotellissa. Minttukaakaota, hunajanmakuista teetä, leipää nimeltä Kick-Ass-Bread (tässä ravintomaanikkojen maassa vain hullu ostaa leipää sen perusteella, että pussissa oleva piirroshahmo näyttää Freddie Mercurylta. Tai: vain hullu ostaa leipää. Minä ostan.) Olen kerran kuluttanut vartin nuudelien ostamiseen amerikkalaisesta marketista. Juuri, kun olin luullut löytäneeni suurimman ja tulisimman pussin, vastaan tuli uusi hylly, jossa oli jotain vielä parempaa. Mint Meltawayseja ei löydy. Joudun postittamaan joulupaketin ilman niitä, sentään saan sullottua viimeiseen tyhjään kulmaan kurpitsapikkuleipiä. Tuntuu tärkeältä, että kotona olevat saavat tietää, miltä täällä tuoksuu ja maistuu joulun alla. Kiitospäivänä olen leiponut ensimmäisen kurpitsapiirakkani Meribiologin kotona. Se on maistunut mausteiselle, lämpimälle, hedelmäiselle: Meribiologi ja siskot ovat tanssineet keittiössä sämpyläpellillisten ja perunasäkkien keskellä. Voisinpa lähettää myös tuoksun, joka tulee kurpitsalyhdystä Halloweenina, tai edes sen esanssisen totikahvin maun, kun istun kahvilassa ja siellä kehdataan soittaa: I´ll be home for Christmas, if only in my dreams. Suomalaisessa kirkossa laulettaisiin kauneimpia joululauluja suomentunnin aikana. Olen kuitenkin kieli keskellä suuta: viimeiseen kokeeseen laitan Joulupukin sijasta nuotion ääressä istuvan Muumipeikon, ja yritän suomentaa Happy Holidays! Vaivaannun, kun ruotsalaisen Lucia-kuoron laulusta on selvästi tunnistettavissa hallelujah. Se valo, sanon Meribiologille, merkitsee minulle ihan tavallista, maallista joulun valoa. Vaikea selittää pohjoisen Suomen pimeyttä. Täällä päivät ovat vielä hämmentävän kirkkaita, ruoho on vihreää. Minä istun bussissa talvitakissa, pipo päässä ja lapaset kädessä; vieressä istuu tyttö varvassandaaleissa, ilman sukkia. (He ovat kalifornialaisia, Meribiologi selittää.)

Kaunein joululaulu on silti se, jossa pyydetään taivaan valoa ja rauhaa. Keskellä holidayseja on yhtäkkiä suomalainen itsenäisyyspäivä. Joulukuusessa on punaisia sydämiä, latvatähti ja lippunauha. Se ei ole edes sukua sille kuuselle meidän talossamme, joka tuskin näkyy koristeiden ja värivalojen alta (ja eipä sillä, minä olen värivalojen salainen rakastaja). Nämä mummot ja papat vielä puhuvat suomea, mutta heidän lapsensa ja lastenlapsensa ovat hämillään Maamme-laulun sanoista. Silti kaikessa on jotain tutun vaatimatonta ja kaunista. Kuoron naisilla on lipunsiniset mekot ja lintukorut. He ääntävät minun äidinkieltäni kauniisti ja pehmeästi. Keskustan ja siltojen valot tuikkivat ikkunan takana pimeässä kuin värikkäät tähdet.

Amerikkalaisista joululauluista minä pidän siksi, että niissä istutaan aina mukavasti takan ääressä. Matkalla Idahosta Washingtoniin ajamme lumisten vuorten ja sumun keskellä. Kerron Meribiologille suomalaisista joululauluista, joissa lintu onkin kuollut pikkuveli, ja jokainen kaipaa jonnekin. Meribiologi vääntää Bing Crosbyn vähän lujemmalle. Silti hän on alkanut haaveilla Suomesta. Kiinnitän keittiön kaappiin lappuja: Minä olen merititieteilijä. Juon kahvia. Juotko kahvia? Juodaanko kahvia? Amerikkalainen kiitospäivä ja amerikkalainen perhe ovat vieneet hänen voimansa. Kerron, että kun Suomessa menee kotiin, saa istua keittiön pöydän päässä hiljaa omissa ajatuksissaan. Se on romantisointia, kaikki on näinä päivinä. Mutta miltä näyttävät kodin ikkunat joulukuun iltana, kun seisoo pimeän taivaan ja valkoisen hangen keskellä, ja kevyt lumi putoilee kasvoille? Kiitospäivän aamuna Meribiologi selaa stipendihakemusta suomalaiselle tutkimusasemalle.