Prinsessa ja herne

Kaikki on vähän hankalaa. Tanskalainen lentoyhtiö on päättänyt lomautella ja lakkautella reittejä. Tietysti minun paluulippuni on juuri niiden lennoille. Nyt minun sitten pitää huolehtia ja murehtia, koituuko tästä minulle jotakin päänvaivaa. Huokailen syvään toimistossani: Teen matkasuunnitelmia eri puolille Amerikkaa. Matkustaminen on aina vähän hankalaa ja väsyttävää. Harmittavaa.

Amerikkalaisopiskelijat eivät tiedä, kuka on pieni tulitikkutyttö. Se tekee hankalaksi Kaurismäen Tulitikkutehtaan tytön tulkitsemisen, luulen. Tämä tosin selviää vasta, kun olemme ehtineet elokuvan puoliväliin. Sitä ennen olen kiemurtanut etupenkissä ja kirittänyt Kati Outista mielessäni: älä kuole, älä kuole, hymyile edes kerran! Aina ennen olen rakastanut tämän elokuvan katsomista. Nyt, sen loppumisesta huojentuneena, esitän liian hankalan kysymyksen: Millaista on Aki Kaurismäen huumori? Katsomollinen amerikkalaisia tuijottaa minua hiljaa – niin, hyvin Kati Outismainen ilme kasvoillaan. ”Voisitko kertoa esimerkin humoristisesta kohdasta?” yksi kysyy lopulta, selvässä kansojen välisen ystävyyden hengessä. Minun pitää siis kertoa vitsi: Kati Outinen menee apteekkiin ja ostaa rotanmyrkkyä. ”Miten tämä vaikuttaa?” hän kysyy. ”Tappaa,” apteekkari sanoo. Onneksi se edelleen naurattaa minua itseäni. Ei minun tanskalainen ystävänikään tiedä Aki Kaurismäkeä nimeltä. Tai edes Sibeliusta. Mutta hän haluaa kyllä lähteä mukaani Sibelius-konserttiin. Hän tietää sen sijaan Janne Ahosen, sillä Tanskassa katsotaan kerran vuodessa mäkihyppyä Garmisch-Partenkirchenistä. Hän tietää myös, että Marimekko on järkyttävän hintaista, varsinkin Kööpenhaminan lentoasemalla. Kotoa lähetetyssä Suomen Kuvalehdessä oli kolumni Suomen imagotalkoista. (Miten olin melkein unohtanut tämän genren täällä ollessani?) Hymähtelen sarkastisesti kirjoittajatädille, vaikka mehän olemme kollegoja: mitä muuta kuin imagokauppaa muka on pulla, Kaurismäki ja Sibelius minun tunneillani? Mutta jos täällä asuu ihmisiä, jotka eivät tiedä, mistä H.C. Andersen on ja mitä hän on kirjoittanut? Jos tanskalaisen aikaansa seuraavan ja kultivoituneen nuoren naisen tietoisuuteen siivilöityy Suomesta pelkkä talviurheilu? Emme me voi mitenkään päättää, mitä ihmiset tietävät tai ovat tietämättä. Nokia on ihmisille japanilainen merkki, koska he tietävät japanin teknologian maaksi, eivät Suomea. Silti tähän liittyy paljon sellaista, mikä erityisesti kiehtoo minua tässä tehtävässäni meren takana. Muistelen nuorta aloittelija-minääni, joka päätti modernisoida kerralla suomen kielen ja kulttuurin opetuksen: käyttäisin materiaaleina pelkästään pikkukustantamojen sarjakuvia, taiteellisesti kunnianhimoista suomalaista musiikkia, uutta kirjallisuutta, näkemuksellisesti toimitettuja aikakauslehtiä ja elokuvia, joihin eivät ole koskeneet sormellakaan levottomia tuottavat sedät. Yliopiston kirjastossa näitä miettiessäni en osannut aavistaa, että luokissa edessäni ei tulisikaan istumaan joukko erikielisiä minuja. Ihmiselle, joka juuri ja juuri osaa merkitä kartalle Suomen ja Helsingin pelkkä yyn, ään ja öön sanominen on hirveän hankalaa. He loistavat ylpeydestä, jos tietävät Muumipeikon tai Tarja Halosen ennen kuin opettaja ehtii kertoa heistä. Monet heistä ovat vilpittömän kiinnostuneita minun maastani: he haluavat tulla pieniksi Suomen asiantuntijoiksi. Ja he ovat minun armoillani, minun rajoittuneen tietämykseni ja makuni varassa.
Olisihan hauskaa, jos heidän olisi mahdollista ymmärtää minun pohjoissavolaisen lempipiirtäjäni surrealistista huumoria, mutta tuskinpa on. Muistan joskus ajatelleeni vakavissani, että Riston albumi olisi mitä mainioin opetuskäyttöön. Nyt, luokan edessä seistessäni, olen paljon varovaisempi. Ei se tarkoita, että opiskelijoilla ei tarvitsisi koskaan olla hankalaa. Suosin kuitenkin pieniä hankaluuksia, sopivasti hiertäviä: Se, mitä tapahtuu saunassa. Se, miten harvoin sanomme rakastavamme mitään tai ketään. En minä vielä osaa kertoa mistään kovin hankalasta. Herne riittää. Kivi vieräyttäisi heidät patjalta ja he ehkä katoaisivat.
Salmiakkiin tottuu neljässä viikossa, sanoo pitkälle ehtinyt suomenopiskelijaystäväni. Olen antanut hänelle lahjaksi lätkäliigoja, ja hän paljastaa, että pitää salmiakkia nykyisin ihmisten hyvyyden mittarina: hyvä ihminen antaa salmiakille toisen mahdollisuuden. Minua hävettää. Hän on vienyt minut katsomaan amerikkalaista jalkapalloa, ja olen vannonut, että kokemus saa jäädä ainutkertaiseksi. Hän onkin hyvä ihminen. Hän ei säikähtele edes jättimäisiä kiviä: eniten Suomessa hän rakastaa Kalevalaa.

Kerran bussissa minulle puhui nuori poika, joka ei tiennyt, missä Suomi on. Itse asiassa edes, missä Venäjä tarkalleen on. Hän sanoi: minäkin rakastaisin matkustamista. Tämä lause piti sisällään, että hän ei luultavasti pääsisi koskaan oman maansa ulkopuolelle. Jos hän olisi minä, varaamassa matkaa toimistossaan, hän ei huokailisi syvään. Hän rakastaisi tätä hetkeä. Siis suomeksi, rakastaisi.